Uusi osa on täällä! Tämä tulikin nopeasti, koska oli ylimääräistä intoa lavastaa ja ottaa kuvia. ;) Ajattelin muuten, että jos joku haluaa, voisin tehdä jonkinlaisen listauksen ladatuista, että mitä on mistäkin + tietenkin kysytyt ladatut. Olisiko hyvä idea? :) Muuttelin hieman blogipohjaa, tällainen hyinen sopii mielestäni paljon paremmin! :)

Tämä osa liittyy sitten oleellisesti tulevaan ainakin riidan selviämisen kohdalla (ja heitänpä pienen kysymyksenkin perään ja teen gallupin liittyen siihen, joten vastailkaapas!) joten olkaa tarkkoina ja painakaa kaikki yksityiskohdat mieleen, sillä jos tämä osa ei vielä tiputa sinua (kuvaannollisesti) tuolilta niin seuraava osa sen ainakin tekee. :) Ömm, meniköhän liialliseksi kehumiseksi? On toki hyvä kehua omaa legacyaan. :) Päätinpä tekaista sellaisen bannerinkin, että sitä saa sitten käyttää jos haluaa. Vielä siitä, että tässä osassa nähdään viimeistään, etten pelaa ihan sääntöjen mukaan tässä... öh... perijän puolison valinnassa. :D Enkä kyllä muussakaan, eli muunneltua legacya. Nyt sitten osan pariin, olkaatte hyvät. Varoitus! Osassa esiintyy pientä alastomuutta.

 

Mietin tulevaisuutta ja menneisyyttä. Menneisyys ei olisi ajankohtaista eikä koskettaisi minua enää tämän artikkelin jälkeen, mutta tulevaisuus, sitä mietin. Kenen kanssa sen viettäisin? Luulisin, että tiedän jo vastauksen, mutta en tiedä vastapuolen tunteista mitään.

Hermia Capula avasi päiväkirjan ja livautti tumman alustan kirjan alle. Kirja oli varmasti haurastunut sen verran, että se tarvitsi tukea lukemisen ajaksi. Hermia etsi oikeaa sivua, selaili sivuja edestakaisin ja etsi katseellaan juuri sitä kohtaa, josta saisimme tarvitsemamme tiedon.

Viimein hän näytti löytäneen oikean sivun. Hermia nosti päänsä ja hymyili meille muille pöydän ympärillä istuville lämpimästi. Hän karaisi kurkkuaan, jotta hän saisi hiljaisuuden ja pääsisi aloittamaan.

"Elokuun viides, 1757

Tulimme myöhään illalla ihanan tyttäreni Rosen kanssa kartanoomme. Olimme olleet torilla katsomassa ilveilijöitä, jotka ovat jotain uutta. Tänään mestattiin myös mies, joka oli häpäissyt kuninkaan, kun tämä oli ollut vierailulla Veronavillessä.

Tyttäreni Rose on hyvin kaunis mustahiuksinen nuori neito. Hän viihtyy ihmisten keskellä, mutta emme päästä häntä ulos ilman esiliinaa, koska Veronavillessä liikkuu murhaaja. Vasta edellisen kuunkierron aikana kuoli rakkaan aviomieheni hyvän ystävän Peter Monttupuun tytär Kate. Vain muutamaa yötä myöhemmin kuoli hänen vaimonsa Madelynn. Olemme kaikki vieläkin hyvin surullisia hänen puolestaan, mutta silti emme voi olla miettimättä omien tyttäriemme turvallisuutta.

Mieheni Christopher on ihastuttava aviomies. Joka kerta, kun lähden ulos tyttäreni Rosen kanssa, hän odottaa ovella ja kun tulemme takaisin, hän huoahtaa helpotuksesta. Hän jumaloi tytärtään Rosea, vaikka on meillä toinenkin tytär, mutta hän on jo naimisissa eikä käy usein luonamme, koska asuu kaukana.

Sinä iltana Christopherilla tuntui olevan tärkeää sanottavaa. Hän kertoi näillä sanoin asiastaan: "Rakkahin vaimoni, olemme saaneet kunnian saada hyvän ystäväni Peter Monttupuun ja hänen poikansa Tristanin tänään tänne illalliselle. Sinähän tiedät, että Tristan on Rosen tuleva aviomies, joten tämä on meille hieno tilaisuus tutustua heihin vieläkin paremmin." Minä en ollut aivan yhtä innoissani, vaikka kunniahan tämä tietysti oli. "Rakkahin Christopher, eihän minulla ja tyttärellämme Rosella ole edes pukuja-" "Minä olen jo hoitanut asian", mieheni vastasi tyynesti.

"Isä, ovatko Tristan ja hänen kunnioitettu isänsä tulossa tänään illalliselle?" Rose havahtui mukaan keskusteluumme. "Mutta sehän on hienoa! En ole nähnyt Tristania yhteen kuunkiertoon hänen pikkusisarensa ja rakkaan äitinsä kuoleman vuoksi."

Sinä iltana neljännestä vaille kahdeksan Peter ja Tristan Monttupuu saapuivat kotiimme. Mieheni tervehti heitä ovella itse, sillä Monttupuun suku on kunnioitusta herättävä tässä kaupungissa, kuten tietysti Capuloidenkin suku.

"Tervetuloa, herrat Peter ja Tristan Monttupuu", mieheni tervehti heitä, "olkaa hyvä ja astukaa sisään. Olen lähettänyt palvelijat illaksi pois, jotta voisimme nauttia illallisen rauhassa."

Miesten astuessa ovesta sisään minä astelin heitä kohti hurmaava hymy huulillani. "Tervetuloa minunkin puolestani", tervehdin, "illallinen on pian katettu, oma palvelijattareni pitää siitä huolen."

"Rakas Rose on aivan yhtä hurmaava ja kaunis kuin ennenkin, mutta mitä on kauneus rakkaani edessä, kun mikään ei ole kauniimpi kuin Te, kukkaseni. Olette itse Kauneus. Ei, vaan Kauneuksien Kauneus", Tristan runoili tyttärelleni ja suuteli tämän kättä. Rose naurahti heleästi, mikä oli hyvin sopimatonta tuohon tilanteeseen.

Pian me kaikki istuimme jo päivällispöydän ympärillä ja nautimme herkullista lammasta ja kasviksia. Tristan ja Rose seurasivat tarkasti meidän vanhemman väen keskustelua.

Herra Peter Monttupuu on ystävällinen vanha herra. Aina hän lausuu muutaman kohteliaan sanan päivällispöydässä ja muulloinkin. "Tämä teidän kartanonne on todella ihastuttava. Sisustus on aivan viimeistä huutoa, samoin nämä ikkunat. Kalusteetkin näyttävät uusituilta. Te olette todella rikas mies, ystäväni Christopher. Teemme todella hyvät naimakaupat, kun poikani menee ihastuttavan tyttärenne kanssa naimisiin."

Tyttäreni hymyili valoittavasti, kun häntä sanottiin ihastuttavasti. Hän reagoi aina myönteiseen puheeseen hymyilemällä. "No, älkäähän nyt, herra Monttupuu. Minähän en ole mitään hurmaavan poikanne edessä", Rose sanoi.

"Oletteko te päättäneet jo hääpäivän?" Peter Monttupuu kysyi uteliaana. "Ei, emme ole vielä. Olemme suunnitelleet kevähäitä, jos teille vain sopii", minä vastasin. Peter sanoi ajankohdan sopivan hänelle mainiosti, mistä me olimme tietenkin hyvin iloisia.

"On hienoa, että kaksi ikivanhaa, jaloa ja tunnettua sukua yhdistyy, eikö vain?" mieheni Christopher kysyi suunnaten kysymyksen koko pöytäseurueelle. Ympäri pöydän kuului myönteisiä vastauksia, jotka kirvoittivat mieheni huulille herkän hymyn.

Pian illallisen jälkeen istuimme eteisaulassa, jossa on oikein mukava oleskelunurkkaus. Hyvin hienostunut ja elegantti, kuten koko sukummekin. Peter Monttupuu puhui kanssamme kaikesta maan ja taivaan välillä, kun taas tyttäreni Rose keskittyi kokonaan Tristaniin, joka istui hänen vieressään.

Minä aloitin häistä puhumisen ja pian muutkin liittyivät puheeseen mukaan. Keskusteltuamme sain Tristanista viekkaan ja vaarallisen kuvan, vaikka muuten hän on oikein viehättävä ja hurmaava nuori mies, joka on vienyt tyttäreni sydämen. Ajatukseni pysyvät vain minun tiedossani, sillä päiväkirjaa ei lue kukaan muu kuin minä, paitsi kenties sukupolvien päästä joku löytää tämän. Palatkaamme nyt takaisin iltaan ja tähän illallisvierailuun.

Pettymykseksemme Peter Monttupuu nousi tuolilta ja sanoi, että heidän olisi aika lähteä. Mieheni katsoi kummastuneena ystäväänsä, sillä oli olettanut, että he viipyisivät myöhempään.

"Muistakaa tämä, rakas Rose, että olette kuin ruusunnuppu, joka odottaa täyteen kukkaan puhkeamistaan. Olette Kauneuksien Kauneus, eikä kukaan voi teitä siltä paikalta saattaa turmioon", Tristan sanoi vielä hyvästellessään tytärtäni Rosea.

Pihamaalla Peter nojasi polviinsa, jotka aivan varmasti ovat kivuliaat tuon ikäisellä ihmisellä. Sisälläni kuohahti vastenmielisyys, kun Tristan ei vaivautunut auttamaan isäänsä. Tuollainen mieskö muka minun tyttärelleni mieheksi!?

Sisällä Rose katsoi ovelle haaveksiva ja onnellinen katse silmissään. Hän laittoi kädet lanteilleen ja jatkoi ovelle katsomista. Hän aivan selvästi mietiskeli jotain, mutta en tiedä, mitä tyttäreni mietiskelee syvällä sisimmässään.

Mennessäni makuuhuoneeseen näin syrjäsilmällä Rosen istuvan vielä oleskelunurkkauksessa, mutta hän oli vaihtanut vaatteet mukavampaan. Tyttärelläni ei varmastikaan ollut aikomustakaan käydä vielä nukkumaan, koska hänen yllään olivat hänen ulkoiluvaatteensa.

Makuuhuoneessa huomasin, että takkaa ei oltu lämmitetty. Huusin palvelijattarelleni, jotta tämä tulisi sytyttämään takan. Mietin samalla Rosen mahdollisia ajatuksia. Oliko hänkin huomannut, kuinka jääkylmästi Tristan kohteli isäänsä?

Kun palvelijattareni oli sytyttänyt takkaan tulen, koko huoneen tuntui valtaavan lämmin hehku. Lämmittelin käsiäni varovasti takkatulen suloisessa lämmössä, kunnes kuulin vertahyytävän kirkaisun. Ääni kuulosti Roselta, jonka oli täytynyt kirkaista todella kovaa, koska ääni kuului paksun kiviseinän läpi.

Suorastaan juoksin oleskeluhuoneeseen vain löytääkseni mieheni tuijottamasta oleskelunurkkausta. Hän oli varmasti juossut tänne työhuoneestaan. Hän katsoi minua ahdistuneena. "Rakkahin Patricia, katsohan, lattialla on verta. Minusta tuntuu, että Veronavillen murhaaja on iskenyt tännekin. Lattiaan on piirretty sama kuvio kuin silloin, kun Kate ja Madelynn Monttupuu murhattiin. Kävin itse silloin poliisimestarin kanssa heidän luonaan Peterin pyynnöstä."

Sinä yönä en nukkunut silmällistäkään, vaikka kuinka yritin ummistaa silmiäni. Yritin jopa hymyillä, mikä tuntui hyvin humoristiselta tilanteen vakavuuteen verrattuna. Uni ei vain tullut."

"Elokuun kuudes, 1757

Sain tarpeekseni nukkumisen yrittämisestä. Puin palvelijattareni avustuksella lempiasuni päälleni ja riensin ulos. Tiesin, missä tyttäreni vietti aikaansa, ja elättelin heikkoja toiveita siitä, että hän olisi päässyt murhaajalta karkuun ja istuisi nyt siellä.

Päästyäni paikan päälle löysin vain tyhjän kivipenkin. Ei rakasta Rose-tytärtäni missään. Katselin ympärilleni vainoharhaisena, etsin koko ajan heiluvaa puunoksaa, joka paljastaisi, että murhaaja oli täällä ja oli tullut hakemaan minutkin.

Ketään ei kuulunut, joten käännyin rauhallisesti ympäri ja lähdin kävelemään takaisin kotikartanoani kohti. Ihmettelin koko matkan ajan, kuinka mieheni oli päästänyt minut yksinään etsimään Rosea. Matkan ajan valmistauduin pahimaan mahdolliseen koskien Rosea ja edellistä iltaa.

Palatessani kotiin kello oli jo neljännestä yli kymmenen. Löysin kotoani edellisenä iltana illalliskutsuilla käyneen Peter Monttupuun. "Olen todella pahoillani tyttärenne puolesta, mutta pääsin lähtemään vasta, kun poikani oli tullut kotiin. Hän ei katsokaas ollut koko yönä kotona. Hän jäi kotiin vanhemman veljensä Gregoryn kanssa. Kun Tristan tuli kotiin, hänen vaatteensa olivat aivan kuraiset ja likaiset. Ties missä hän on ollut."

Silloin minun päässäni loksahtivat kaikki palaset kohdalleen. Työnsin mieheni väkivalloin syrjään ja käänsin Peter Monttupuun minua kohti. "Herra Monttupuu, olen sitä mieltä, että SINUN poikasi on syypää KAIKKIIN Veronavillessä tapahtuneisiin murhiin. Nyt on kadonnut MINUN pikku tyttöni, ja odotan poikasi vastaavan teoistaan!"

"Syytätkö SINÄ minun poikaani SINUN tyttäresi murhaamisesta!? KAS KUN ET ITSE OLE HÄNTÄ MURHANNUT!" Peter Monttupuu jylisi ja kohotti kätensä iskuun.

Pian huomasin makaavani maassa ja tunsin poskeni olevan turta. Tunsin veren tulvahtavan posken ruhjeeseen ja näin Peterin katsovan minua vihaisesti. "Ehkäpä nyt opit olemaan syyttelemättä toisten poikia."

Kasvoni vääristyivät vihasta, kun Peter Monttupuu laukoi syytöksiä ja solvauksia. En edes kuullut hänen solvauksiaan, sillä ne olivat muuttuneet korvissani pelkäksi surinaksi.

"Peter, nyt teit pahimmanlaatuisen virheen", Christopher huudahti ja ryntäsi Peterin eteen. "Minun vaimoani EI LYÖDÄ! Minä alan kallistua sille puolelle, että häät olivat pahin virhe, mitä ikinä olen tehnyt. Häitä ei tule, mikäli tyttäreni löytyy elossa." "Sinun tyttäresi ei löydy elossa, mikäli hänet on murhattu. Oma tyttäreni ja vaimoni olivat murhaajan uhreja, muista se! Eivätkä HEKÄÄN ole enää elossa."

"Minäkin olen sitä mieltä, että häät olivat virhe. Ei olisi ikinä pitänyt suostua koko asiaan, vaikka Rosesi olisi kuinka rakastanut poikaani." Niine hyvineen Peter Monttupuu ryntäsi ulos ovesta ja paiskasi oven kiinni perässään."

"Elokuun seitsemäs, 1757

Olemme saaneet selville poliisimestarin avustuksella, että Tristan Monttupuu on syyllinen kaikkiin näihin murhiin. Saimme päättää, mitä tekisimme hänelle, ja päätimme tehdä rovion.

Tristan ei itse tiedä aikeistamme, joten hän tuli mielihyvin, kun Christopher kutsui hänet luoksemme. Rovio on meidän kivetyllä pihamaallamme, riittävän kaukana talosta ja puutarhasta, jotta ne eivät syty palamaan. Mieheni tökki ja töni Tristania roviota päin, ja Tristan näytti aavistavan kohtalonsa. "Anteeksi, että tapoin tyttäresi. Hän oli vain niin ihastuttava, että en olisi suonut häntä kenellekään muulle. Samoin äitini ja sisareni. He olivat niin kauniita, etten olisi halunnut kenenkään enää luovan katsettaan heihin."

Mieheni kärsivällisyys loppui siihen ja hän tönäisi Tristanin väkivaltaisesti rovioon. Tristan rojahti keskelle roviota, ja pian liekit nuolivat hänen ihoaan, hiuksiaan ja vaatteitaan. Katsellessani roviota tunsin rauhan tulvahtavan sisälleni. Tristan, Veronavillen murhaaja, on nyt poissa ja me kaikki voimme nukkua yömme rauhassa ilman pelkoa siitä, että joku perheenjäsenemme on pian kuollut.

Peter Monttupuu syöksyi paikalle. Tristanin huutaminen oli juuri loppunut. "Kuinka te saatoitte polttaa poikani roviolla? Vaikka hän olisi kuinka syyllinen, hän on silti Monttupuu! Tiedätkö mitä, Christopher? Tämä tarkoittaa meidän ystävyytemme loppua! Minä vihaan sinua, ja sinä aivan varmasti vihaat minua siitä hyvästä, mitä minä nyt teen!"

Vain hetkeä myöhemmin myös mieheni Christopher oli roviossa. Vanhukseksi Peteriltä löytyivät suunnattomat voimat. Minä vannon, että jonain päivänä Monttupuut saavat katua sitä, että Peter Monttupuu murhasi mieheni heittämällä tämän kylmänviileästi roviolle poikansa, Veronavillen murhaajan, seuraksi..."

 ~~~

"O-oliko se siinä?" uskaltauduin kysymään. "Olipas... traaginen tarina. Onko tuo siis Patricia Capulan päiväkirjasta?" Sain vastaukseksi myöntävän muminan pöydän toiselta puolelta.

"Nythän meillä on tarpeeksi aineistoa artikkelin tekemiseen", Connor sanoi minulle hymyillen.

"Kiitos teille, tytöt. Te voitte kertoa tapaamisesta isoisällenne kreivi Capulalle, jos tahdotte. Me lähdemme nyt kirjoittamaan artikkelia aiheesta", sanoin Hermialle ja Julialle.

***

Minä aloittelin artikkelin kirjoittamista. Otsikkoa mietin pitkään ja hartaasti, kunnes päädyin otsikkoon nimeltä "Riita alkoi vuonna 1757". Olin saanut artikkelin jo hyvin alulle, kun huomasin Connorin vieläkin punnitsevan seinällä olevia kuvia ja miettivän, minkä niistä valitsisi artikkeliin mukaan.

Connor vetäisi tuolin viereensä, risti jalkansa ja alkoi katsoa minun työskentelyäni. Hän seurasi vuorotellen näyttöä, jolle ilmaantui sanoja ja minun sormiani, jotka viilettivät pitkin näppäimistöä.

Kirjoitettuani yli tunnin katsoin tekstiä yrittäen paikantaa mahdolliset kirjoitusvirheet. En löytänyt yhtäkään virhettä ja hymyilin helpottuneena; pitkä työ oli viimeinkin takana. "Minusta tuntuu, että tämä on nyt valmis", sanoin ääneen.

"Oletko aivan varma?" kuulin Connorin sanovan ja kääntäessäni päätäni näin hänen kasvoillaan ilkikurisen virneen. "No vitsi vitsinä, Bianca. On se varmasti jo aivan valmis."

Sisareni astui huoneeseen ja hänen mukanaan tulvahti herkullinen juustopastan tuoksu. "Ruoka olisi valmista, jos ehtisitte vaikka syömään?" Renée tiedusteli.

"Tullaan ihan heti, lähetän vain tämän ensin herra Jamesonille", mutisin ja siirsin tiedostoja liitteenä sähköpostiin, jotta voisin lähettää ne sanomalehden sivujen kautta.

Renée oli jo lähtenyt pöydästä, kun minä ja Connor saimme viimeinkin lähetettyä artikkelin ja kuvat. Syödessämme juustopastaa kohotimme maljan tehdylle työlle ja sillä, että kerrankin töissä oli ollut hauskaa.

Olimme varmasti juoneet pullollisen viiniä, kun yksi asia johti toiseen. Pian olimme lähekkäin keittiön suulla ja Connor siveli poskeani. "Olet todella mukava nainen, Bianca", hän sanoi.

Seuraavaksi huomasin, että Connorin käsi oli ilmestynyt leukani alle ja hän veti minua lähemäs häntä. Mielessäni mietin jo tulevaisuutta. Minä olin vasta 21 ja Connor oli 23, meillä olisi koko elämä edessämme. Minun puolestani tulevaisuus voisi alkaa jo nyt.

Seuraavaksi tunsin Connorin pehmeät huulet jo omilla huulillani. Suudelma oli lyhyt, mutta se tuntui ikuisuudelta.

"Olet todella ihmeellinen nainen, Bianca", Connor sanoi. "Tekisin vuoksesi mitä tahansa, uskotko sen? Luulin ensin, että olet niitä nirppanokkaisia viihdetoimittajia, mutta huomasin seurassasi, että olet mukava, hauska ja ennen kaikkea kaunis."

"Minäkin pidän sinusta", vastasin Connorin vuodatukseen valmiina purskahtamaan nauruun.

Tunnin kuluttua löysin meidät istumasta vähissä pukeissa sängyn reunalla. Minulla oli ollut mukavaa olla Connorin tiukassa, rakastavassa, lämpimässä syleilyssä.

Siirryimme olohuoneen puolella, kunhan olin tarkistanut, että Renée on varmasti nukkumassa. Hän nimittäin luuli, että Connor lähti kotiinsa. "Connor, minä olen sitä mieltä, että minusta tulee perijä, kuten Renée jo ehdotti", sanoin hiljaa ja katsoin Connorin syvänsinisiin silmiin.

"Tee kuten parhaaksi näet", Connor sanoi lempeästi, "mutta minä kuljen aina mukanasi."

***

Olimme valinneet asian kertomiselle parhaaksi ajankohdaksi aamupalan, jolloin Renée oli aina hyvällä tuulella. "Tuota, Renée, olen päättänyt varmasti että minusta tulee perijä."

"Hienoa, että sinä viimeinkin haluat perijäksi. Nähtävästi olet löytänyt jo miehenkin", Renée heitti merkitsevän katseen Connorin suuntaan, "joten olen onnellinen puolestasi. Minä en ole ikinä halunnut perijäksi isän toiveista huolimatta. Minä haluan juhlia myöhään yöhön ja vaihtaa miestä kerran kuukaudessa. Ei minusta olisi perijäksi."

"Hienoa, että ymmärrät. Olet paras sisko mitä minulla on. Ai niin, olethan sinä ainoa siskoni, mutta silti", sanoin enkä pystynyt pidättelemään hymyä.

Connor tarttui käteeni ja veti sen omansa päälle. "Näetkö nyt, Bianca? Siskosikin haluaa, että olet onnellinen." Tosiaan, Renée katseli meitä hymyillen.

Noustuani pöydästä halasin tiukasti sisartani. "Renée, minä muutan tänään iltapäivällä Connorin luokse, joten sinä jäät tänne yksin."

"Sitä minä vähän päättelinkin Connorin virneestä", Renée hihitti korvaani.

Seisoimme Connorin kanssa ja katsoimme ovesta pihalle. Tämän paikan, jossa olin kaksi vuotta asunut, olin jättämässä. Tai oikeastaan tämän talon. Kaupungistahan en ollut mihinkään muuttumassa.

Connor veti minut tiukemmin syliinsä. "Voit käydä täällä ihan milloin haluat. Minä asun vain kahden kilometrin päässä", hän mumisi korvaani ja tahtomattanikin suupieleni kaartuivat ylöspäin.

Kymmentä vaille kaksi seisoimme käsi kädessä tien laidassa odottamassa taksia, jonka piti hakea meidät. Katsoin vielä olkani yli ja olin näkevinäni sisareni katsomassa oven takana meitä hymyillen.

1. Tunnistitko Rose Capulan?

2. Osaatko arvata, millä tavalla kertomus liittyy tuleviin osiin? (Vaikka et tietäisikään, arvaa silti. Saatat osua oikeaan!)

Siinä siis osa. :) Turha kai enää sanoakaan, mutta kommentteja. Vastaa lisäksi ylläoleviin kysymyksiin. Kakkosen idea on, että voit arvata seuraavien osien tapahtumat. ;) Ja vielä kerran, kommentteja ja vastauksia kysymyksiin! :)