Kiitän teitä, jotka arvuuttelitte tässä osassa tapahtuvaa käännettä. Yksi osui pelottavan lähelle. ;) Tätä osaa sitten täytyy kommentoida, you must make comments! Alla on sitten, miksi.

Nyt aivan ensin sanon, että tätä osaa täytyy kommentoida, sellaista juonta on nimittäin luvassa että huh huh! Meni ikä ja terveys lopullisen juonen keksimisessä, ja haluaisin pientä palkintoa tästä kaameasta kirjoitusurakasta. Mitään pidempiä alkusepustuksia en ala kirjoittelemaan, vaan toistan vielä toisenkin kerran: kommentointi on melkeinpä pakollista nyt, jos luet :'D Niin, ja sitten osan otsikko on tahallaan hieman harhaanjohtava, jotta yllättyisitte kunnolla.

Marianne oli jo tunnustanut sisaruksiensa asunnon kodikseen. Ilta sujui pitkälti tietokoneella pelaten - tätä hän ei ollut saanut kotona harrastaa, siitä oli äiti pitänyt huolen.

Talon naisista toinen, Ingrid, maalasi uutta luomusta. Seamus oli matkalla yläkertaan, kun Marianne oli lopettelemaisillaan pelaamista.
"Seamus, oletko menossa nukkumaan?"
"Olen, tuletko sinä?"
"Kyllä minä varmaan kohta. Haukkaan ensin iltapalaa."

Myös talon ainut kylpyhuone oli kovassa käytössä. Pienen kylpyhuoneen kun pitäisi riittää viidelle, joista kaksi olisi vieläpä naisväkeä. Charlie, joka kävi viimeisimmäksi asioillaan, ilmoitti että vessanpönttö tulvi taas yli äyräiden.

Herra meni suoraa päätä yläkertaan aikomuksenaan käydä nukkumaan rasittavan päivän jälkeen. Sänky sinisine peittoineen ja tyynyineen näytti erittäin kutsuvalta. Hiljaisuuden rikkoi rasahdus, kun Seamus lähti laskeutumaan portaita pitkin alakertaan.

Nuori mies käveli suoraan jääkaapille. Kotonaan hän oli ollut varsinainen myöhään illalla syömisen mestari, eikä tämäkään paikka ollut poikkeustapaus. Häntä tosin kohtasi suuri ongelma ja onnettomuus.
"Eihän täällä ole mitään syömistä!", Seamus huudahti, "sivulokeroissakin olevat ruuat ovat homehtuneet. Milloinkohan täällä viimeksi on tilattu ruokaa?"

Ingrid kuuli veljensä valituksen ja suunnisti suoraa päätä puhelimen ääreen. Hän saattoi vain rukoilla, että lähettipalvelu olisi vielä tähän aikaan auki. Ingrid valitsi numeron ja toivoi sormet ristissä, että langan toisessa päässä vastattaisiin.
"Lähettipalvelu", kuului luurista ja Ingrid huokaisi helpotuksesta.
"Tuota, hei", Ingrid sanoi ja pyöritti johtoa sormensa ympärille, "tilaisin ruokalähetyksen yliopistoasuntoon, osoitteeseen Peloponnesoksentie 23:een."
"Selvä, lähettimme saapuu tunnin sisällä." Ingrid vilkaisi kelloa; se oli jo kuusi aamulla. Eilen illalla oli mennyt nähtävästi myöhempään kuin hän oli kuvitellutkaan.

Seitsemältä aamulla pihalta kuului auton ääniä ja Ingrid käveli ripeästi ulos. Hän ehti juuri näkemään, kuinka lähettipalvelun mies otti auton takaosasta ruokakorin.

Lähetti käveli lumisella pihamaalla edestakaisin ja etsi henkilöä, jolle voisi antaa korin ja joka suorittaisi maksun. Ingrid huomasi miehen olevan harvinaisen hyvännäköinen hänen omaan makuunsa, mutta lähetti ei suonut ollenkaan huomiota nuorelle opiskelijalle.

Lopulta Thomas otti ruokakorin vastaan ja maksoi maksun. Marianne käveli hänen luokseen ja vilkaisi ruokakorin sisältöä.
"Ei sipsejä?" nuori nainen kysyi pettyneenä.
"Kuulehan siskopieni, opiskelijoilla ei ole paljonkaan varaa ylellisyyksiin", Thomas vastasi vinosti hymyillen.

Ingrid halusi kuitenkin vielä osoittaa huomiotaan lähetille ja ojensi tälle dollarin setelin tippinä. Lähetti katsoi saamaansa tippiä hämillään.
"Kiitos teille, neiti", lähetti sanoi ja lähti pois. Ingrid tajusi, ettei tiennyt lähettimiehen nimeä saatika puhelinnumeroa.

Thomas kantoi korin sisälle ja asetti sen sisällön jääkaappiin virnuillen. Hän ajatteli jo tulevia herkkuaterioita, joita he saisivat nauttia opiskelun lomassa.

Ingrid alkoi toteuttaa ensimmäistä herkkuateriaa, joka oli aamiainen ja ruokalajina murot. Hänelle oli ehdotettu lämpimiä voileipiä, mutta hän halusi tehdä nopean aamiaisen, koska monella olisi luento jo tunnin kuluttua.

Sisarusparvi Thomasta lukuunottamatta, joka oli jo luennolla, istahti pöydän ääreen syömään omia annoksiaan ja keskustelemaan keskenään.
"On mukavaa, että te kolme tulitte tänne myös", Ingrid naurahti sydämellisesti, "Thomasin kanssa kahdestaan asuminen alkoi jo olla tylsää ja se kävi hermoille."
"Olisitpa kuullut, kuinka äiti puhui sinusta. Saattoi kuvitella, että hän oli hieman tyytymätön sinuun", Charlie totesi.
"Voi, olisittepa kuulleet hänen puhelinsoittonsa pari kuukautta sitten", Ingrid vastasi väitteeseen huolettomasti, "äiti ilmoitti, ettei minusta tule perijää." Ingrid poistui pöydästä luennolleen.

"Siis, Ingridistä ei tule perijää?" Marianne toisti silmät pyöreinä kuin lautaset.
"Äiti ei pitänyt Ingridistä, se on selvää", Charlie totesi kuivakasti ja huitaisi samalla osan muroistaan pöydälle. "Oho -"
"Eli hänestä ei sitten tule perijää, niin yksinkertaista se on", Seamus sanoi eikä voinut olla hymyilemättä. Mariannelta ei hymy jäänyt näkemättä.
"Mitä sinä siinä virnuilet?" hän tiedusteli veljeltään.
"Sitä vain, että nyt meitä on enää neljä kilpailemassa perijän paikasta", Seamus totesi ikään kuin asia olisi ollut selittämättäkin selvä.

Aamiaisen jälkeen puhelin soi ja Seamus vastasi puheluun. Hän yllättyi täydellisesti soittajasta.
"Isä?" Seamus sanoi epäuskoisena.
"Minäpä minä", August sanoi. "Ajattelin vain kysyä, kuinka teillä menee siellä yliopistossa."
"Kerrassaan loistavasti, mutta minun täytyy nyt lähteä luennolle, hei sitten", Seamus sanoi pahoittelevalla äänensävyllä ja katkaisi puhelun.

"Isä soitti", Seamus ilmoitti Thomasille.
"No mitäs isä?" Thomas kysyi puhtaasti uteliaisuudesta.
"Kyseli miten meillä on täällä mennyt", Seamus sanoi ja äänensävy kertoi, ettei tätä keskustelua kannattanut enää jatkaa.

Ingrid maalasi useasti omissa oloissaan. Hän ei tiennyt, mistä keksi ideat maalauksiin; hän vain maalasi sen mitä mieleen tuli. Maalatessaan Ingrid oli omissa maailmoissaan eikä yleensä havahtunut mihinkään, mutta tällä kertaa puhelin pirinä jostain kaukaisuudesta havahdutti hänet.

Ingrid saapasteli puhelimeen ja nosti luurin.
"Kuka siellä?" hän hihkaisi iloisesti.
"Onko se Ingrid?" kysyi tuttu ääni luurin toisesta päästä.
"On. Kuka siellä on?" Ingrid kysyi pohtien, kuka kumma voisi soittaa kymmenen aikaan illalla.
"Olen Netja, Decembren kämppäkaveri. Olen myös isäsi pikkuserkku."
Miten ne pysyvät niin nuorena, Ingrid pohti. "Juu, tuota, hei. Oliko jotain asiaakin tähän aikaan illasta?"
"Eipä ihmeempiä. Ilmoittaisin vain, että äitisi on käynyt mielisairaalassa tällä viikolla hermoromahduksensa takia."
"Jaa-a. Että sellaista kuuluu kotiin. Minun täytyy mennä jatkamaan maalaamista, nähdään joskus."
Äiti on saanut hermoromahduksen, Ingrid ajatteli, silloinhan äiti on hullu! Lopulta järki voitti. Äidin mielihän oli aina järkkynyt kaikista pienimmistäkin asioista. Nyt vain tuli hieman suurempi vastoinkäyminen. Todennäköisesti äiti ei saanut tahtoaan läpi jossain asiassa.

Ingrid jatkoi maalaamista ja uppoutui taas pian puuhaansa. Välillä hän kuitenkin näki välähdyksiä äidistään, joka oli mielisairaalassa valkoinen pakkopaita yllään. Hän hymyili näille ajatuksille, saisipahan äitikin välillä kärsiä, eikä aina hän, Ingrid.

Thomas seisoi kylpyhuoneessa ikkunan takana ja tuijotti haikeana pihalle. Hän näki pihalla kaksi hahmoa, veljensä Seamuksen ja jonkun naisen. Thomas hätkähti, kun tunnisti naisen Katiksi. Hänen mieleensä muistui se yksi ilta muutama kuukausi sitten, jolloin nainen oli yrittänyt pitää hänestä kynsin hampain kiinni. Nyt hän oli nähtävästi siirtynyt nuorempaan... Hetkinen, eihän Thomas tiennyt, minkä ikäinen tämä Kati on. Todennäköisesti Seamusin ikäinen, ehkä vuoden pari vanhempi.

Todella, nainen pihalla oli Kati ja toinen parivaljakosta oli Seamus. He olivat tavanneet yliopiston luona, vaikka Kati ei ollut opiskelijakaan. Nainen oli tunnustanut olleensa bongaamassa muutamia hyvännäköisiä opiskelijanuorukaisia, ja oli iskenyt silmänsä Seamusiin. Nuori herra Gonzalez tunnusti naisen mukavaksi ja huumorintajuiseksi kauneuden lisäksi.
"Menisimmekö sisätiloihin, ettei sinun vain tule kylmä?" Seamus kysyi herrasmiesmäisen huolehtivasti. Kati nyökkäsi ja katsahti erääseen ikkunaan. Hän huomasi Thomasin tuijottavan heitä.

Kati ei kuitenkaan jaksanut vaivata päätään yhtään sen kauempaa Thomasilla. Sisällä hän aloitti oitis Seamusin kehumisen.
"Sinä olet oikein komea. Pidän punatukkaisista miehistä, koska he tuovat mieleeni irlantilaiset. Sinulla ei tosin ole pisamia", Kati papatti nopeasti ja punastui kun tajusi puhuneensa ehkä liiankin nopeasti.
"Kuule, en minä sinua pure", Seamus naurahti, "ei sinun tarvitse jännittää minun takiani."

Seamusin oli viimeistään nyt pakko myöntää, että oli hieman ihastunut tähän Katiin, joka oli mukava, huumorintajuinen, kaunis... Kaikkea mitä hän oli tulevasta vaimostaan kuvitellut. Pian hän aloitti tämän nuoren naisen hurmaamisen.

Pari siirtyi pöydän ääreen keskustelemaan omasta elämästään ja kaikesta mikä siihen liittyi.
"Minulla on neljä vanhempaa sisarusta, joista yksi on kaksoissisareni joka syntyi hieman ennen minua", Seamus hymyili, "ja meidän perheemme on suhteellisen varakas, vaikkakin vanhemmat ovat aina pitäneet huolen, ettei meitä ole hemmoteltu piloille. Se olisi varmastikin onnistunut helposti."
"Voi, sinun elämäsi kuulostaa niin ihanalta", Kati huokaisi, "minä olen perheemme ainoa lapsi, emmekä ole erityisen varakkaita, koska äitini halusi jäädä kotiäidiksi ja isäni on ala-asteen opettaja. Toki minulla on Ruotsissa rikkaita sukulaisia, mutta ei siitä sen enempää. Ulkonäköni olen kaiketi perinyt äidiltäni, en muista häntä, koska hän kuoli kun olin viisi, mutta kuvissa hän näyttää hyvin paljon minulta."

Kati lähti vasta myöhemmin, ja Seamus havaitsi itsensä niin pirteäksi, että päätti käydä tekemään esseetä 'seurustelun psyykkisestä puolesta'. Hän oli juuri saanut paljon aineistoa tähän esseeseen, ja oli aivan varma, että saisi täydet pisteet.

Tultuaan luennolta Seamus löysi maasta lampun, ja hieroi sitä. Olisiko tämä nyt sitten taikalamppu? Lampusta alkoi nousta tähtiä ja kipinöitä sekä violettia savua. Pian ilmassa leijui pieni, violetti ukkeli.
"Olen lampun henki", henki sanoi vahvalla ja syvällä äänellä, "sinä vapautit minut, joten saat esittää kolme toivetta."
"Ensinnäkin haluaisin huijata kuolemaa", Seamus ilmoitti varmalla äänellä.
"Toiveesi on nyt toteutettu", henki sanoi ja napsautti sormiaan, "lisäksi sinulla on vielä kaksi toivetta jäljellä."

"Vielä kaksi toivetta jäljellä..." Seamus pohdiskeli.
"Kyllä", henki vahvisti väitteen, "oletteko päättäneet, mitä toivotte seuraavaksi?"
"Luulisin niin. Meillä opiskelijoilla on hieman pulaa rahasta, joten toivon rahaa, jottei meidän tarvitse elää pelkällä vedellä ja leivällä."
"Toiveesi on toteutettu", henki sanoi ja napsautti toistamiseen sormiaan. Sillä kertaa Seamusin nenän eteen tippui rahasäkki jossa näytti olevan 10 000 simeleonia.
"Onko lisää toiveita? Vielä on viimeinen jäljellä", henki sanoi kohteliaasti.
"Ei tällä kertaa", Seamus sanoi, "mutta kutsun sinut sitten kun keksin jotain."

***

On kulunut edellisestä muutama vuosi. Rebekka oli kutsuttu tutustumaan nuorison opiskelija-asuntoon ja heidän asumisoloihinsa, ystäviinsä ja rakastettuihinsa. Ruuanlaitossa hyvä Charlie oli loihtinut lounaaksi maukasta salaattia. Ingrid oli luennolla, joten hän ei ollut tietoinen tästä asiasta.

Ingrid saapui luennoltaan, mutta jähmettyi ruokapöydän eteen. Hän ei voinut uskoa silmiään. Rebekka syömässä hänen sisarustensa kanssa? Kukaan pöydästä ei ollut näyttänyt huomaavan häntä vielä.

Ingrid otti annoksen salaattia ja kävi istumaan Seamusin paikalle, vastapäätä äitiään. Rebekka varoi visusti katsomasta tyttäreensä ja Ingrid toimi samoin. Rebekka nauroi täysin rinnoin poikiensa hauskoille jutuille, samoin teki Marianne, mutta Ingridiä ei naurattanut. Ei sitten niin yhtään.
"Kiitos ruuasta, Charlie", Ingrid sanoi hiljaa, nousi pöydästä äänettömästi kuin aave ja meni olohuoneeseen pestyään astiat.

Ingrid ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Äiti oli tullut vierailulle. Hän otti kirjan kirjahyllystä ja yritti keskittyä siihen, mutta hänet keskeytti ruokapöydästä kuuluva nauru yhtä mittaa. Hän luovutti, laittoi kirjan takaisin hyllyyn ja juoksi yläkertaan äitiään ja tämän helisevää naurua pakoon.

Kun Seamus palasi luennolta, hän löysi äitinsä yläkerrasta. Tämä oli tarkastamassa sähköpostejaan.
"Minun täytyy olla perillä tapahtumista", Rebekka selitti, "ei sitä koskaan tiedä, olisiko jossain täällä lähistöllä mehukkaita juttuja odottamassa lehdistöä."
"Niin, niin, äiti", Seamus sanoi kärsimättömästi, "mutta haluaisitko sinä tavata Katin, tyttöystäväni?"
"Toki", Rebekka sanoi mielissään.

Seamus johdatti äitinsä alakertaan, jossa Kati oli odottamassa. Rebekka loi hyväksyvän katseen nuorimman poikansa morsianehdokkaaseen. Kaunis, selvästi mukava ja hyväkäytöksinen.
"Hei, olen Rebekka Gonzalez, Seamusin äiti", Rebekka sanoi ja soi Katille lämpimän hymyn.
"Hauska tavata, minä puolestani olen Kati, Seamusin tyttöystävä", Kati sanoi asiallisesti ja hymyili myös.

Seamus, joka huomasi, kuinka paljon äiti piti Katista, ei voinut enää odottaa. Hän polvistui Katin eteen ja kaivoi takataskuaan, jonne oli piilottanut yliopiston viereisestä korukaupasta tekemänsä ostoksen.
"Kati, tulisitko vaimokseni", Seamus kajautti.
"Mi-minäkö?" Katille tämä oli näyttänyt tulleen aivan puun takaa.
"Niin, sinä."

"Tämä sormus on kaunis", Kati huokaisi pujottaessaan sitä sormeensa, "tottakai tulen vaimoksesi, Seamus."

Kati hyppäsi Seamusin kaulaan niin, että Seamus oli kaatua yllättävän hypyn tuoman lisäpainon ansiosta.
"Olen niin onnellinen", Kati sanoi.
"Niin minäkin, kultapieni, niin minäkin", Seamus mutisi ja nojasi päätään Katin olkapäätä vasten.

Olohuoneessa alkoi onnittelujen sarja. Onnitteluja sateli Seamusille ja Katille niin Rebekalta kuin Mariannelta.
"Olen niin onnellinen teidän puolestanne", Marianne huokaisi, "olisipa minullakin mielitietty."
"Onnea minunkin puolestani", Rebekka onnitteli hymyillen, "olen niin ylpeä sinusta, Seamus."

Kun Ingrid uskaltautui tulemaan olohuoneeseen yöpuku päällään, Rebekka otti hänet heti kohteekseen.
"Miksi sinä et ole kihloissa?" tämä tiukkasi tyttäreltään. "Eikö kukaan mies huoli sinua?"
"Äiti, vaikka Seamus on kihloissa, ei se tarkoita, että minun pitäisi olla", Ingrid karjaisi ällistyneenä oman suuttumuksensa määrästä.
"Ei tarkoitakaan", Rebekka sanoi ilkeä kiilto silmissään, "mutta minun mielestäni sinä et kyllä kihloihin pääsekään. Et noilla käytöstavoilla. Eihän kukaan mies kestä sinua!"

"No entä isä?" Ingrid sinkautti takaisin. "Kuinka isä on sitten kestänyt minua?"
"Hän olikin erilainen", Rebekka huusi.
"Minä kyllä ihmettelen sitä, miten isä on kestänyt sinua! Sinä olet niin toivoton tapaus. En tiedä mitä pahaa minä olen tehnyt, mutta minua ei kyllä kohdella näin!" Ingrid huusi takaisin.
"Vai ei sinua kohdella näin?" Rebekka huusi ivallisesti. "Vai ei sinua kohdella näin? Vai ei sinua kohdella näin? Minä kohtelen sinua näin, jos minä haluan. Olet surkea, mitätön, saamaton, laiska HUORA!"
Ingridin suu loksahti auki järkytyksestä. "Minä vihaan sinua!" hän nyyhkäisi ja juoksi yläkertaan. Thomas saatteli raivosta kiehuvan äitinsä ulko-ovelle.

Äidin syytöksistä järkyttynyt Ingrid hukutti suruaan kuntoiluun. Hän huhki huhkimistaan ja kyynelet valuivat hänen poskillaan, kun äidin sanat kaikuivat hänen mielessään yhä uudestaan ja uudestaan. "Surkea, mitätön, saamaton, laiska HUORA!"

Seuraavana aamuna suihkussa Ingrid oli yhä mieleltään horjuva. Hän ei ollut saanut nukuttua edellisenä yöllä, hän oli vain itkenyt ja kyynelet valuivat yhä hänen poskillaan. Hän oli koko yön hautonut mielessään äidin sanoja ja sitä, oliko hän oikeasti sellainen.

Ingridin tila ei kohentunut aamun aikana, vaan hän itki entistä rajummin. Hän alkoi olla niin heikossa kunnossa, että hänen täytyi nojata lavuaariin, koska hän ei ollut kyennyt syömään päivän aikana mitään. Hänen taskussaan oli purkki pillereitä, jotka hän oli saanut nimettömällä kirjeellä sinä aamuna. Kirjeessä oli lukenut: "Nämä auttavat, kun olet masentunut. Ilmaisnäyte." Käsiala oli näyttänyt tutulta, mutta Ingrid ei ollut kyennyt yhdistämään sitä keneenkään.

Ingrid päätti kokeilla pillereitä. Niissä ei ollut mitään käyttöohjeita, mutta hän muisteli, että niitä pitäisi ottaa kolme vesilasillisen kanssa. Ingrid otti vettä ja nielaisi pillerit. Outo sivumaku, maistuu aivan hapolta, Ingrid ajatteli mutta kohautti ajatukselle olkiaan. Ehkä se vain kuului asiaan. Pillereiden takia häntä alkoi nukuttaa ja hän meni nukkumaan omaan vuoteeseensa.

Ingrid heräsi parin tunnin päästä. Hän nousi seisomaan, mutta joutui pudottautumaan polvilleen suunnattoman mahakivun takia. Aivan kuin hänen vatsaansa olisi revitty kappaleiksi. Kaiken lisäksi vatsaa poltti. Seuraava asia jonka hän huomasi oli jättimäinen, jyskyttävä päänsärky. Hänen päänsä oli räjähtämäisillään. Ingrid voihkaisi ja yritti huutaa apua, mutta ääntä ei lähtenyt.

Ingrid onnistui raahautumaan sänkyjen eteen. Hän näki elämänsä vilahtavan silmiensä editse. Ei... Ei, en halua kuolla, hän ajatteli, ja hänen silmänsä räpsähtivät äkkiä auki, vaikka niitä poltteli kyynelien vuoksi. Se käsiala... Se on äidin! Äiti lähetti nämä pillerit, hän halusi että kuolen. Hän on varmasti myrkyttänyt nämä! Ingrid yritti huutaa jälleen apua, mutta tuloksetta. Hän toivoi, että joku tulisi pian yläkertaan ja huomaisi hänen ahdinkonsa. En voi kertoa kenellekään, en voi puhua, en voi kirjoittaa, ja se kirjekin on jo ulkona roskapöntössä. Happokin on aivan varmasti syanidia... tai sitten rikkihappoa, Ingrid ajatteli katkeralta. Pian häneltä pääsi taas voihkaisu ja hänen päänsä kolahti lattiaan.

Ingridin kädet liikkuivat sykäyksittäin. Hän tajusi, että ei pystynyt hengittämään, keuhkot olivat lakanneet toimimasta. Hänen takaansa lähestyi mustaan viittaan kääriytynyt hahmo. Ei, en voi, en saa, en halua vielä kuolla, Ingrid ajatteli, mutta tiesi jo tuloksen. Häntä ei pystyttäisi enää auttamaan. Alakerrasta alkoi kuulua huutoa.
"Mikä se kolahdus oli? Kuka on yläkerrassa?" Ääni oli Seamusin. Ingrid tahtoi huutaa, mutta ei jaksanut enää.
"Mennään katsomaan, mitä on käynyt. Tippuikohan lamppu lattialle?" Tämä ääni oli Thomasin. Juoksuaskelet kaikuivat portaista.

Seamus ja Thomas pysähtyivät Ingridin eteen. Kumpikaan heistä ei nähnyt mustaan viittaan pukeutunutta hahmoa.
"Ei... Ei voi olla", Seamus henkäisi.
"Se-sehän on Ingrid", Thomas sanoi ja kurotti koskettamaan sisartaan mutta Seamus otti hänen kädestään kiinni kesken matkan.
"Älä, hän on jo kuollut. Katso", Seamus osoitti Ingridin rintaa, "rinta ei liiku, hän on lakannut hengittämästä, ei häntä voida enää auttaa."
Kun veljekset tajusivat asian kauheuden, he alkoivat itkeä. He eivät yleensä itkeneet, mutta tämä oli poikkeustapaus. Molemmat olivat pitäneet Ingridistä paljon.

Marianne palasi luennolta juuri kun Ingridin ruumis oli kuljetettu yliopistolliseen sairaalaan patologian osastolle. Hän loikki portaat ylös ja kohtasi apealta näyttävän Seamusin.
"Mitä täällä on tapahtunut? Miksi täällä kävi ruumisauto? Kuka on kuollut?" Mariannen ääni nousi hysteerisiin korkeuksiin.
"Ingrid..." Seamus sanoi.
"Ingrid?", Marianne kuiskasi. "Onko Ingrid ... kuollut?"
"On", Seamus totesi vakavana.
"EI!" Marianne huudahti ja yritti taistella kyyneliä vastaan onnistumatta. "Eihän Ingrid voi kuolla! Meidän suloinen, eloisa Ingridimme..."

***

Aikaa on kulunut muutama kuukausi, ja sisarukset ovat päässeet Ingridin kuolemasta onnistuneesti yli, vaikka he vieläkin surevat häntä. Thomas on toipumisprosessissa pisimmällä, sillä hän on alkanut taas osoittaa iloista puoltaan, hän uskaltaa olla onnellinen.
"Anteeksi, etten ole soittanut", Thomas mumisi tyttöystävänsä Venlan olkapäätä vasten, "mutta Ingrid kuoli kaksi kuukautta sitten, olemme tarvinneet aikaa surra."
"Minä ymmärrän", Venla sanoi ymmärtäväisesti, "minulta kuoli isoveli lento-onnettomuudessa viisi vuotta sitten."

Thomas ja Venla tunsivat toisensa sukulaissieluiksi, ja matka jatkui makuuhuoneen puolelle. Kumpikin oli tunteella mukana, kumpikin halusi täysin samaa asiaa.

Myöhään illalla Thomas tunsi tunteidensa olevan jo sillä tasolla, että hän uskalsi ottaa käyttöön kuukausia sitten tehdyn ostoksensa.
"Venla, tuletko vaimokseni?" Jälleen kerran nämä sanat kaikuivat tämän talon seinien sisällä.

"Tottakai minä tulen", Venla sanoi onnellisena ja loikkasi suoraan Thomasin tiukkaan syleilyyn.

Seamus oli jo päässyt suurinpiirtein Ingridin kuoleman yli, mutta hän ei voinut olla iltaisin miettimättä, mihin ihmeeseen Ingrid oli oikein kuollut. Sisko oli ollut hyväkuntoinen eikä mielisairauttakaan ollut. Hämmennystä oli aiheuttanut purkki, jossa oli lukenut "masennukseen", ja jonka yliopistollisen sairaalaan patologian osaston johtaja oli todennut sisältävän syanidilla terästettyjä masennuslääkkeitä. Purkki näytti koskemattomalta, ja he olivat miltei varmoja, että siitä purkista ei oltu otettu mitään. Tapauksessa oli päädytty umpikujaan.

Seuraavana aamuna Marianne ja Seamus ottivat härkää sarvista kiinni ja alkoivat keskustella sisarensa kuolemasta.
"Ne sanoivat, että siinä oli syanidia", Seamus sanoi.
"Niin, mutta patologian osaston johtaja sanoi myös, että purkkiin ei oltu koskettu, sillä se näytti olevan täysi", Marianne totesi.
"Mutta mitä tarkalleen ottaen on täysi?" Seamus kysyi. "Purkissahan on voinut olla ylimääräisiä pillereitä, jotka Ingrid on sitten vetänyt kerralla."
"Se on mahdotonta", Marianne totesi jälleen, "sillä lääkepurkeissa, varsinkin masennuslääkepurkeissa, on tarkkaan määritetty purkissa olevien pillereiden määrä. Tässä purkissa oli 50 pilleriä, kuten pitää ollakin."
Seamus ei silti voinut antaa asian olla. Hän ei vain puhuisi siitä Mariannen kuullen.

Seamus oli käynyt uudistamassa hiustyylinsä, ja sai heti härnääviä kommentteja Charlielta ja Mariannelta. He naureskelivat kampaukselle, jota Seamus uskollisesti puolusti. Ingridin tapaus näytti unohtuneen kokonaan.

Thomas oli käynyt suorittamassa viimeisen kokeensa, ja oli nyt vapaa lähtemään yliopistolta. Hän kävi kertomassa aikeistaan Seamusille, joka oli aina ollut kannustava.
"Jos koet sen parhaimmaksi, lähde toki", Seamus sanoi ja Thomas oli hyvillään. Noita sanoja hän olikin kaivannut.

Niin Thomas sitten tilasi taksin ja astui siihen. Yliopistoelämä oli ollut mukavaa, mutta tuolla jossain olisi tarjolla kokonaan uudenlainen ja jännittävä elämä Venlan kanssa.

Vanhempien sisarusten poissaollessa elämä jatkui tavalliseen tapaan, mutta nuoremmilla Gonzalezeilla oli enemmän tekemistä ja enemmän vastuuta. Marianne esimerkiksi hoiti aina roskat ulos talosta.

Hänen huonoksi onnekseen hän onnistui herättämään roskapöntössä majailleen ampiaisparven talviuniltaan ja joutui näiden vihan kohteeksi.

Askareita ei kuitenkaan ollut niin paljon koulutöiden lomassa, ettei olisi ehtinyt pitää hauskaa vapaa-ajalla. Lumienkeleiden tekeminen oli eräs Mariannen rakkaimmista harrastuksista.

Marianne sai lumiukkoja tehdessään usein seurakseen myös Seamusin. Kaksoset tekivät iloiten lumiukot aina loppuun asti, ja ohi kulkevat opiskelijat ihailivat aina näitä taideteoksia.

Illalla kaksoset viettivät aina aikaa keskenään ja nauroivat samoille jutuille riippumatta siitä, kumpi kaskun tai juorun olikaan kertonut. He tiesivät opiskelujensa olevan pian tien päässä, sillä viimeiseen loppukokeeseen olisi enää vajaa vuorokausi.

Marianne otti opiskelun rennosti ja seuraava aamupäivä kului sööttiä pingviiniä silitellessä.

Illalla pimeyden laskettua kaikki olivat lähdössä loppukokeisiin, mutta Marianne palasi vielä hakemaan kaulaliinaansa. Löydettyään sen he pääsivät viimein lähtemään. Kaikki pääsivät hyvin arvosanoin läpi ja he palasivat naapurustoon.

 

Tässä sitten tämä osa, kommenttia? ;) Ensi osassa näettekin sitten, kenestä oikein tulikaan perijä. Toivottavasti nautitte tästä osasta, ja eikös ollutkin juonta, kuten lupailin? ;)