No niin, arvatkaapas kuka on siirtynyt myös LC:ssään Screenshotin maailmaan, eikä vain ja ainoastaan jossain Minun Taloni -topassa? Aivan oikein, minä. Pidän ensin teille pienen saarnan, rakkaat lukijat. Täällä käy noin 50 lukijaa, joista 10 kommentoi, joten tässä asiassa kaipaisin kohennusta, ystävät hyvät! Tiedättekö, mikään muu ei kohota mielialaa paremmin kuin se, että saa kommentteja, ja puhun nyt nimenomaan rakentavista kommenteista. Kyllä kehuakin saa, mutta olisi todella mahtavaa nähdä, onko parantamisen varaa jossain, vai ei.

On kyselty, tuleeko Where Are You Now? -tarinaan jatkoa. Kyllä, siihen tulee, tämä osa vain piti saada ensin pois alta, sillä jätän tämän erittäin herkulliseen kohtaan ja keskityn sitten tarinaani. Olen aloittanut jo valmistelutkin seuraavaa osaa varten, joten osa saattaa tulla jo ensi viikonloppuna, jos pidän kiirettä ja olen erittäin tarmokas.

Taidan kyllä ihan piruuksissani laittaa osan yhteydessä kyselyn, kuinka moni kommentoi ja kuka ei. En nyt pidä teille aiheesta enempää saarnaa, vaan toivotan teille iloisia lukuhetkiä!

Esittelykuvasta saattaa saada jotain vinkkejä osan juonesta, mutta toivottavasti ette spoilaantuneet liikaa, muuten koko osasta menee jännitys. :'')

Andromeda katsoi nolostuneena ja harmistuneena pöydässä istuvia seuralaisiaan. Häntä harmitti, koska oli saattanut puheillaan Rebekan vaikeuksiin. Toisaalta, hän ajatteli, Rebekka ei ollut kertonut perheelleen työstään. Pian hän kuitenkin ajatteli jo toisin. Jos minä olisin Rebekan asemassa, kertoisinko tällaisesta työstä perheelleni? En ikimaailmassa.

Andromedan vastapäätä istuva Seamus oli syvästi järkyttynyt ja loukkaantunut. Hän katsoi äitiään puoliksi inhoten, puoliksi säälien.

"Äiti, kuinka sinä saatoit tehdä tämän?" Seamus kysyi ja katsoi suoraan äitiinsä. Vastausta ei kuulunut.

Andromeda oli vaikean päätöksen edessä. Pelastaako oma vai Rebekan nahka, kas siinäpä pulma. Toisaalta, minulla ei ole mitään hävittävää, Andromeda ajatteli, minähän olen jo kuollut kerran. Toinen kerta ei kirpaise missään. Andromedan mietteiden laadun paljasti vain ja ainoastaan hänen osittain pakokauhuinen ilmeensä, johon hän sekoitti hymyn häivähdyksen. Se oli aina ollut hänen suojakilpensä ollessaan toimessa yhtiön johdossa. Kukaan ei arvannut hänen todellisia ajatuksiaan - tai kenelläkään ei ollut harmainta aavistustakaan - kun hän verhosi kasvonsa tähän pakokauhun sekoittamaan tutkimattomaan ilmeeseen. Pian hän oli tehnyt päätöksensä asian suhteen.

"Jospa me siirtyisimme istumaan, arvoisa pöytäseura ja keskustelisimme asista?" Andromeda ehdotti varovasti ja sai ympäriltään vastaukseksi hyväksyvää muminaa. Tuolit kolisivat ja kuului tuolinjalkojen kirskunaa kun pöytäseurue nousi tuoleista ja siirtyi istumaan ruokailuhuoneen nurkassa oleville muhkeille sohville.

Huoneen valo oli kirkas, kuten aina, ja Rebekasta tuntui, että kaikki pystyivät lukemaan kaikki hänen ajatuksensa kasvoiltaan. Hän oli hermostunut ja istui poikansa viereen vapisten. Kyynärpäät upposivat pehmusteisiin, kun hän istuutui sohvalle. Andromeda katsoo minusta poispäin, Rebekka ajatteli ja pakokauhu alkoi vallata hänen mielensä pimeimmätkin sopukat. Andromedan huulet olivat puristuneet tiukaksi viivaksi ja hän katsoi sinnikkäästi kasvot tutkimattomalla ilmeellä varustettuna Rebekasta poispäin.

"Mitähän tästä keskustelusta oikein seuraa?" August naurahti keinotekoisesti. Äänestä kuuli, että hän yritti pitää yllä jonkinlaista keskustelua, mutta ilmapiiri oli vaivaantunut ja pian hän lopetti.

Koottuaan ajatuksiaan hetken August nosti katseensa ja katsoi vaimoaan silmiin. Hän yritti keksiä oikeat sanat, jottei loukkaisi vaimonsa tunteita. Rebekalla oli kaiken pinnallisuuden alla hyvin tulinen luonne, josta August oli saanut kymmenen vuotta sitten osansa, silloin, kun Ingrid lähti yliopistoon. Lopulta August tunsi löytäneensä oikeat sanat - ja puhekykynsä.

"Rebekka-kulta, mikä tämä työpaikka palkkamurhaajana -" August lopetti lauseensa kesken ja olisi halunnut purra kielensä poikki. Noin ei hänen pitänyt aloittaa, mutta sanat vain kumpusivat hänen sisimmästään, kuin ne eivät olisi olleet hänen omiaan.

"Tämä työ, kuten Andromedalta kuulit, ei ole mitään palkkamurhausta. Tai, meille se on, riippuen siitä, kuinka kuolema on tapahtunut, mutta poliisivoimathan siitä viime kädessä päättävät", Rebekka selitti nopeasti, toivoen ettei hänen puheestaan saataisi selvää. Yhtäkkiä huone alkoi täyttyä valolla, vaikka oli yö.

Valo vain kirkastui kirkastumista ja huone alkoi täyttyä valolla. Kaiken valon keskeltä alkoi vähitellen hahmottua mustahiuksisen naisen hahmo, jolla oli vihainen ilme.

Kun valo oli hälvennyt, kaikki näkivät nyt selvästi tämän mustahiuksisen naisen, joka pälyili ympäri huonetta erittäin vihainen ilme kasvoillaan. Hänen katseensa pysähtyi useamman kuin kerran Rebekkaan.

"EI - ENÄÄ - SANAAKAAN!" nainen huusi ja lauseen jokaisen sanan tavu tihkui patoutunutta vihaa. "Ei enää sanaakaan, olette puhuneet jo liiankin paljon."

Augustin ja Andromedan katse keskittyi tähän naiseen. Andromeda oli tunnistanut naisen heti, hän oli Tatiana. Miksi hän oli tullut takaisin?

"Hyvä rouva -" August aloitti ystävällisellä äänellä ja heristi sormeaan hiukan.

"Kukaan ei puhu nyt mitään!" Tatiana huusi ja katsoi Augustia jäätävästi. Andromedalle tuli mieleen sanonta 'jos katse voisi tappaa'.

"Kuulkaas nyt, hyvä rouva, te tunkeuduitte minun kotiini ilman minkäänlaista lupaa", August jatkoi itsepintaisesti eikä ollut kuulevinaankaan Tatianan sanoja.

"Ole nyt jo hiljaa!" Tatiana hermostui ja näytti siltä kuin voisi heittää Augustia jollain. Augustkin taisi huomata tämän ja ymmärsi sulkea suunsa. Hän katsoi muita huoneessaolijoita loukkaantuneena ja mulkoili Tatianaa vähän väliä.

Seamus tuijotti Tatianaa tuima ilme katsoillaan, mutta Rebekan katseeseen sekoittui kauhua ja hämmennystä. Kuka tämä nainen oikein oli? Mitä hän tekee täällä?

Tatiana asteli Andromedan eteen ja katsoi tätä tuikeammin - jos mahdollista - kuin Augustia muutama minuutti sitten.

"Sinä! Emmekö me sopineet, ettet kerro tästä kenellekään, sovimmeko?"

Andromeda nousi ylös ja katsoi alaspäin hieman häpeilevän näköisenä.

"Minun oli pakko. Pojanpoikani halusi tietää, missä olen ja miksi olen niin nuori, ja halusin auttaa Rebekan pulasta", Andromeda selitti anteeksipyytävästi.

"Pakko? Ikinä ei ole pakko tehdä mitään", Tatiana huudahti ja oli Rebekan vuoro saada murhaavia silmäyksiä tältä mustahiuksiselta, julman kauniilta naiselta.

"Minun mielestäni he ansaitsivat selityksen. En kuitenkaan halunnut pitää heitä aivan pimennossa näistä tapahtumista." Andromeda alkoi liikehtiä levottomana. Tatianan valta ja olemus tuntui täyttävän huoneen.

"Pimennossa? Olethan pitänyt kaikki ne, joiden kuolemasta olet huolehtinut, pimennossa heidän kuolemansa tarkoituksesta ja minkä takia sinun muka täytyi auttaa Rebekka pulasta?"

"Mi-minun vain täytyi. Tunsin olevani sen velkaa hänelle", Andromeda huokaisi.

"Velkaa mistä?" Tatiana naurahti ivallisesti. "Et sinä ole kenellekään velkaa! Sinähän olet Kuoleman valtias, et sinä ole velkaa kenellekään!"

"Minä tunsin olevani velkaa Rebekalle, joka on ollut todella lojaali minua kohtaan", Andromeda sanoi. Hänen äänensä oli saanut vahvuutta.

"No lojaali hänen on täytynyt ollakin! Muutenhan hän makaisi itsekin kuopan pohjalla." Tatiana sylkäisi sanat suustaan vihaisesti ja kääntyi Rebekkaan päin.

"Sinä olet sitten tulossa mukaani, tiedoksesi vain", Tatiana ilmoitti diktaattorimaisesti. Rebekalle ei tullut mieleenkään väittää vastaan, niin pelottava oli Tatianan olemus.

Pian Tatianan sanat kuitenkin iskostuivat hänen tajuntaansa ja hän omaksui taas hämmentyneen ja epätoivoisen ilmeen. Pitäisikö minun jättää perheeni?

"No todellakin jätät perheesi tänne!" Tatianan ääni kantautui Rebekan tajuntaan jostain kaukaa. Hän hätkähti. Tatiana osasi nähtävästi lukea ajatuksia. Taas yksi uusi epämiellyttävä piirre pompahti naisesta esille. Rebekka keskittyi taas itseensä ja muutti ilmeensä niin tutkimattomaksi kuin pystyi. Hän kuvitteli, että pystyisi sillä tavoin estämään tätä naista lukemasta hänen ajatuksiaan, ajatuksia, joiden hän halusi pysyvän vain omana tietonaan.

"Sinä et pysty estämään minua lukemasta ajatuksiasi!" Tatiana sähisi vierestä ja jotenkin hänen onnistui puhua niin, ettei kukaan muu huoneessa näyttänyt kuulevan.

Kun Rebekka nousi sohvalta ylös, Tatiana tutki naisen päästä varpaisiin. Hän pysähtyi välillä katsomaan jotain oikein tarkkaan, kuten Rebekan nyrkkiin puristuneita käsiä. Tatianan huulilla käväisi hetken ajan omahyväinen hymy, mutta se oli niin nopea hetki, että Rebekka luuli kuvitelleensa koko asian.

"Oikein hyvä. Kelpaat hienosti", Tatiana sanoi ja hänen äänensä oli muuttunut maireaksi.

"Kelpaan hienosti mihin?" Rebekan äänestä kuulsi pelokkuus.

Tatiana siirtyi Andromedan luokse ja tutkaili tätäkin hetken, muttei niin kauaa kuin Rebekkaa. Andromeda oli jo niin tuttu hänelle, ettei tarvinnut.

"Sinä tulet myös, meillä on muutama keskeneräinen asia selvitettävänä." Tatianan sanat oli selvästi osoitettu Andromedalle, sillä tämä nyökkäsi rauhallisesti.

Minuutin kuluttua Rebekka huomasi seuraavansa kuuliaisesti Tatianaa ja Andromedaa ulko-ovesta ulos. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne oli menossa ja miten, eikä hän välttämättä haluaisikaan tietää. Ei ainakaan, jos se sattuisi paljonkin.

Kati juoksi makuuhuoneesta ulos kun kuuli oven kolahtavan. Hän oli törmätä Seamusiin, joka tuijotti ovesta ulos. Kati vilkuili pihalle ja Seamusiin uudestaan ja uudestaan.

"Mitä sinä katsot?" Kati kysyi uteliaana. Vastaukseksi Seamus nyökkäsi pihalle päin, ja Kati huomasi viimein kolme naista.

Ennen kuin huomasivatkaan, Andromeda ja Raija olivat seuranneet Tatianaa ja tehneet juuri niin kuin tämäkin. Andromeda tiesi, mitä Tatiana teki: hän hallitsi heidän mieliään telepaattisilla kyvyillään.

"Tästä puhutaan sitten kotona Manalassa", Tatiana sähisi Andromedalle kesken lähdön.

Sitten Tatiana aloitti siirtymisen ja hänestä levisi värejä säkenöivä ympyrä, joka kasvoi hetki hetkeltä hieman.

Ympyrä suureni ja Tatiana loihti lisää valoa itsensä ja seuraajiensa ympärille. Sitten he katosivat.

                                                                                             ***
                                                                       Neljä kuukautta myöhemmin.

Seamus tunnusteli Katin kasvavaa vauvamahaa. Neljän kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon, Seamus ajatteli ja huokaisi. Hän ei ollut unohtanut äitinsä lähtöä, vaikka haluaisi unohtaa. Hän halusi unohtaa kaiken äitiinsä liittyvän, kaiken jonka tämä oli tehnyt, kaiken minkä äiti oli aiheuttanut. Seamus oli aivan varma, että äiti oli aiheuttanut Ingridin kuoleman, muttei ollut pystynyt todistamaan sitä.

"Mikä hätänä, kulta?" Kati oli huomannut avomiehensä apean ja ajatuksiinsa syventyneen ilmeen.

"Ei mikään", Seamus valehteli. Hän ei todellakaan sotkisi Katia tähän, hän ei saattaisi avovaimoaan vaaraan.

Kati käveli oleskeluhuonetta kohti, ja jäi tuijottamaan Seamusia, jonka ilme oli todellakin apea. Hän ei ollut vain kuvitellut sitä. Hetken Kati harkitsi menevänsä avomiehensä luokse, mutta tuli toisiin ajatuksiin. Seamus tahtoi varmasti olla nyt yksin. Hän oli siitä varma.

Todellisuus oli, että Seamus oli saanut uhkailukirjeitä postissa, ja kirjeissä oli uhattu häntä ja hänen vaimonsa henkeä. Hän ei ollut kertonut kirjeistä poliisille, sillä eivät he ottaisi sitä tosissaan, ja uhkailija oli uhannut tekevänsä kauheita Katille, jos hän kertoisi.

Seamus hätkähti kun puhelin soi, ja hän pompahti pystyyn. Hän oli odottanut koko päivän puhelua tiedustelutoimistolta, jossa hän oli töissä. Hänelle oli vihjattu mahdollisesta ylennyksestä arvostetun Osasto 3:n johtoon.

"Haloo? Seamus Gonzalez puhelimessa", Seamus sanoi nostettuaan luurin.

"Oletko Rebekan poika?" kysyi käheä naisääni, jota Seamus ei tunnistanut.

"Olen minä", Seamus sanoi ja hänen mielialansa laski kuin lehmän häntä. Hän ei ollut odottanut tätä puhelua. Hän ei ollut odottanut uhkailupuhelua.

"Me tiedämme."

"Te tiedätte mistä?" Seamus kysyi ymmällään. Äänessä oli jotain uhkaavaa, joka sai kylmät väreet kiirimään pitkin hänen selkäpiitään.

"Me tiedämme Ingridistä", käheä naisääni sanoi. "Kuulet meistä vielä, Seamus."

Kati hieroi vatsaansa ja hän värisi. Hän oli tahtomattaan kuullut Seamusin puhelinkeskustelun, eikä osannut yhdistää soittoa mihinkään hyvään, niin pelokas oli Seamusin ilme ollut.

"Mistä sinun puhelussasi oli kyse?" Kati kysyi uteliaana, kun Seamus käveli hänen luokseen.

"En tahtoisi puhua siitä, kulta", Seamus sanoi anteeksipyytävästi.

"Uhkailtiinko sinua?" Kati kysyi ja hänen äänensä hiipui kuiskaukseksi.

"En voi kertoa, anteeksi", Seamus sanoi.

"Ymmärräthän, kulta, että on asioita, joita en voi kertoa sinulle?" Seamus kysyi ja tutkaili tarkkaavaisesti Katia. "Eikä sinun tarvitse tietää kaikkia asioita", hän jatkoi nopeasti, ennen kuin Kati ehti sanoa vastaan.

Katin mentyä Seamus jäi kierimään itsesääliin. En voi kertoa Katille, hän intti itselleen. Mutta miksi en? sanoi pieni ääni hänen päänsä sisällä, hänhän on kuitenkin tuleva vaimosi. Seamusin tietoisuus nykyhetkeen alkoi hämärtyä, kun hän kävi väittelyä itsensä kanssa päänsä sisällä. Niin, mutta en halua saattaa häntä vaaraan, olkoon vaikka vaimoni ja presidentti, Seamus intti vieläkin kovemmin. No, omatpa ovat hautajaisesi, sanoi pieni ääni vastaan, mutta minusta sinun pitäisi kertoa.

                                                                                               ***

Seuraavalla viikolla Seamus sai taas oudon puhelun. Sillä kertaa hän oli varautunut siihen, ja hän nosti luurin eikä sanonut nimeään.

"Tiedän, että vastasit puhelimeen Seamus. Me tarkkailemme sinua", sanoi käheä naisääni. "Meillä on sinulle lahja."

"Mene ulko-ovelle yksin. Varmista, että kukaan ei seuraa sinua, älä kerro kenellekään minne menet, ja katso, mitä rapulla odottaa. Siirrä se sitten jonnekin näkyvälle paikalle, josta se huomataan, jos paikan ohi kulkee. Paikan on oltava sellainen, mistä kuljetaan joka päivä ohi. Jos et tee niin kuin me sanomme, avovaimollesi ja tulevalle lapsellesi käy vielä hassusti, joten parasta totella."

"Kuka soitti?"

Seamus hätkähti. Hän kääntyi ympäri ja huomasi isänsä istuvan sohvalla. August näytti siltä, kuin odottaisi vastausta vaikka maailman tappiin asti.

"Tuota... Tiedustelufirmani johtaja vain. He ovat siirtäneet ylennykseni käsittelyä." Seamus tiesi, että isä näkisi hänestä läpi, mutta ei vain näyttänyt sitä. En ole ikinä osannut valehdella, Seamus huokaisi itsekseen. Nyt siitä taidosta olisi totisesti hyötyä suuntaan jos toiseen.

Seamus jätti isänsä sohvalle ja lähti itse kävelemään ulko-ovea kohti. Hän katseli verhojen läpi pihalle suihkulähteisiin ja mietti, mikä häntä rapulla odottaisi.

Ulko-ovi ja sen takana oleva 'lahja' lähestyi vääjäämättä Seamusin kävellessä eteenpäin. Hän ei välttämättä tahtonut tietää, mutta hänen oli pakko. Muuten Katia vahingoitettaisiin.

Seamus vajosi taas mietteisiinsä. Hän mietti, miksi joku teki tällaista heidän perheelleen. Miksi minun perheeni, hän ajatteli katkerasti, miksi minun perheeni on osallisena jossain kiristysjutussa? Onko asiassa jotain henkilökohtaista, jotain josta minun pitäisi tietää?

Seamus astui ovesta, ja kun hän näki, mitä oven edessä oli, viha kasvoi hänen sisällään. Hän ei voinut uskoa, kuinka joku kehtasi tehdä näin.

Hänen edessään oli hautakivi, joka näytti olevan tyhjä. Vaati kuitenkin lähempää tarkastelua huomata, että hautakivessä luki: "Kati Gonzalez (os. Vainio) 1989-2010." Sen alla luki: "Seamus, näin voi käydä, jos et pidä varaasi. Sinulla on kaksi vuotta aikaa saada meidät kiinni. Jos et saa, niin tiedätkin jo, mitä tapahtuu."

Seamus oli juuri asettanut hautakiven näkyvään paikkaan, kun Kati käveli hänen luokseen. Seamus oli varma, että hänen ilmeensä oli huolestunut, koska Kati katsoi häntä ihmeissään.

"Kati... Älä mene katsomaan sitä mitä minä tuohon äsken laitoin", Seamus sanoi varoittavalla äänensävyllä.

"Miksi en saisi käydä katsomassa sitä sinun asettamaasi esinettä?" Kati kummasteli.

"No, en tahtoisi, että järkyttyisit mitenkään suuremmin asiasta. Esine on todella järkyttävä, joten Kati, älä mene katsomaan sitä. Lupaatko?"

"En lupaa mitään. Minä haluan nähdä sen esineen." Kati on todellinen jääräpää, Seamus ajatteli, mutta ajatteli, että olisi ehkä parasta väistää. Hän osoitti sormellaan viistosti vasemmalle, paikkaan, johon oli asettanut hautakiven. Hän ei tahtonut nähdä Katin ilmettä, kun tämä lukisi hautakiven tekstin.

Kati syöksyi avomiehensä ohi ja pysähtyi hautakiven eteen. Hän näki pientä raapustusta kiven alareunassa, raapustusta, joka vaatisi tarkempaa tutkiskelua. Kyyristyttyään hän luki saman tekstin, jonka Seamus oli lukenut vain puoli tuntia aiemmin. Kati ponnahti nopeasti ylös järkyttyneenä.

"Ei..."

Katin kasvot muuttuivat heti ilmeettömiksi, tutkimattomiksi. Hän ei voinut uskoa, että joku tahtoi hänen kuolemaansa, ja että Seamusin täytyi tehdä jotain, jotta hän ei kuolisi. Seamusin täytyisi saada nämä pahantahtoiset henkilöt kiinni kahden vuoden sisällä, tai muuten...

Kati käveli Seamusin luokse. Seamus venytteli ja tuijotti käsiään hartaasti, eikä ollut huomaavinaankaan Katia tai tämän ahdinkoa. Lopulta hänen täytyi antaa periksi.

"Seamus... Lupaa minulle, että otat nämä henkilöt kiinni, mutta huolehdit samalla omasta turvallisuudestasi. Lupaathan?" Kati yritti saada Seamusin vannomaan asian. Hänen avomiehensä ei kuitenkaan vastannut - mitään.

 

Tässä sitten tämä osa, ja kuulkaa, Bea haluaa ihan oikeasti niitä kommentteja. Ei, tämä ei ole vitsi, vaan nyt minä haluan niitä kommentteja. :'') Kiitoos. :)