Tämä osa taitaakin ilmaantua sitten aika nopeasti. :) Sain inspiraation (tack, Chimmynen), joten osasta tulee juuri sellainen kuin kaavailinkin. Aluksi pikku paljastus; edellisen osan kommentoijista yksi oli arvannut oikein tämän tarinan keskeisimmän tapahtuman siinä vaiheessa, kun kommentteja oli minun laskujeni mukaan kertynyt kahdeksan. Onnittelut hänelle ja kymmenen pistettä. :)

Charlie ja Ingrid keskittyivät kahdenkeskiseen keskusteluun samalla kun muu perhe juhli päivänsankareita. "Minä taidan tietää, miksi sinä kysyit minulta siitä yliopistosta", Charlie sanoi mahtipontisesti ja näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä. Ingrid hätääntyi. "Ni-niinkö? No miksi?" Charlie vilkaisi ympärilleen ja madalsi ääntään. "Sinä aiot karata yliopistoon, etkö vain, Ingrid? Ja yrität vielä vetää Thomasin mukaa", poika kuiskasi syyttävästi. Ingrid karahti punaiseksi. "E-enhän minä, en minä uskaltaisi tehdä niin, äiti tappaisi minut kun saisi käsiinsä", tyttö sopersi. Miten poika oli voinut arvata hänen aikeensa, joita hän ei kuitenkaan ollut saanut tehdyksi. Hän piti Mariannesta aivan liikaa, ei hän voisi lähteä kotoa ilman tyttöä.

Rebekka, joka istui pöydässä Ingridiä ja Charlieta vastapäätä, katsoi heidän keskusteluaan hermostuneena. Yrittäisikö tyttö saada Charlienkin, hänen pikku Charliensa, mukaan tuohon hömpötykseen? Mikä ihmeen pakkomielle tytölle on tuosta yliopistosta oikein tullut?

Thomas puolestaan jutteli isänsä kanssa. "Isä, olitko sinä Ingridin yliopistoon lähtöä vastaan?" "Miksi sinä sellaisia kysyt?" August vastasi ihmeissään, kunnes ymmärsi. "Ahaa, Ingrid on varmaan puhunut sinulle siitä. Itse asiassa minä kannustin häntä lähtemään yliopistoon." Nyt Thomas oli aivan ymmällään. "Mutta miksei hän sitten ole lähtenyt sinne?" hän intti ja katseli vaivihkaa pöytään päin ja August huokaisi. "Koska Rebekka ei antanut hänen lähteä."

Syötyään kakun Ingrid nousi pöydästä ja ajatteli. Hän ajatteli kaikkea, nykyistä tilannettaan kahden tulen välissä ja sitä, mitä äiti sanoisi jos hän lähtisi, ja mitä Thomas sanoisi jos hän ei lähtisi. Ingrid huokaisi. Ehkä isä oli oikeassa sanoessaan, että äidin mielipiteellä on väliä. Hän antoi katseensa kiertää keittiötä kunnes hoksasi Thomasin seisomasta keittiötasojen vieressä.

Ingrid käveli ripeästi Thomasin luokse. "Mitä sinä sanoit siitä yliopistoon lähtemisestä", hän supatti pikkuveljensä korvaan hiljaa. Thomas ei ehtinyt vastata, kun jo heidän takanaan alkoi jumalaton meteli. "Hei, nuoret siinä edessä, väistäkää, minä olen menossa pöytään syömään", Rebekka aloitti ja näytti hurjistuneelta, "minä sanoin, että menkää edestä! Minä varoitan teitä kahta!"

Nuorten juttu jäi kesken, koska heidän mielestään äidin käytös oli todella huvittavaa. He eivät saaneet sanaa suustaan, kun heidän piti nauraa Rebekalle, joka oli paiskannut kakun pitkin lattioita.

Ingrid pelästyi äidin reaktiota noin pienestä asiasta, ja hän juoksi olohuoneeseen, kaivoi päiväkirjansa kirjahyllystä, jonne hän oli piilottanut sen ja alkoi kirjoittaa.

"Äidistä on tullut aivan kamala, hän ei ole enää kovin usein tyytyväinen meihin. Hän räyhää ja paiskoo tavaroita ympäri seiniä ja lattioita. Alan uskoa Thomasiin, kun hän sanoo, että yliopistolla olisi turvallisempaa. Tokihan meillä on täällä isä ja mummi, jotka katsovat vähän äidin perään. Mummin mukaan äidillä on paha hermoromahdus, ja mummikin on ehdottomasti yliopistoon menemisen kannalla..."

Myöhemmin sinä iltana Gonzalezien hirsikartanon pihalle saapui keltainen taksi, jonka edessä Ingrid ja Thomas jo odottivat. Thomas astui ensin taksiin, mutta Ingrid alkoi empiä. "Tuota, Thomas, oletko aivan varma tästä? Sillä minä en ole", tyttö sanoi epäröivä sävy äänessään. "Totta kai olen, vai haluatko mieluummin jäädä tänne ja odottaa, milloin äiti alkaa paiskoa tavaroita sinua päin?" Thomas sanoi kyllästyneesti. "En tietenkään tahdo jäädä, minä tulen", Ingrid sanoi ja päättäväisyys kasvoi. Niinpä hän astui taksiin veljensä perässä ja vilkaisi vielä kerran kotitaloaan. Ingrid oli aivan varma, ettei kukaan näe, ja oli siitä kiitollinen.

Ingrid oli väärässä. Pahasti väärässä. Raija oli huomannut Ingridin ja Thomasin kadonneen, ja oli siksi kävellyt yläkerran terassille. Hän näki pihasta lähtevän auton, jonka sisällä Thomas ja Ingrid jo olivat! "Nyt se on menoa", Raija sanoi itsekseen, "se on menoa kun Rebekka huomaa tämän. Hän ei aio säästellä sanojaan." Niine hyvineen hän käveli sisälle ja valmistautui kohtaamaan raivoisan Rebekan, mikäli tämä olisi nähnyt tapahtuman.

Rebekka oli ollut pesemässä hampaitaan, kun liikkuva valo pihalla tavoitti hänen huomionsa. Hän jätti asian sikseen ja käveli ikkunan luo. "Mikä ihme se oli? Aivan kuin auto", hän mutisi ja vilkuili molempiin suuntiin, kunnes hän juuri ja juuri erotti pihan oikealla laidalla keltaisen taksin punaiset perävalot.

Raija oli järkyttynyt, aivan järkyttynyt. Hän otti rauhoittavia ja kävi istumaan keittiön pöydän ääreen, jotta saattoi ajatella rauhassa. Ensin olisi ratkaistava, kuka olisi tämän tapahtumaketjun laukaisija, ja sitten vasta etsitään syylliset - tai syyllinen. Raijalla oli synkkä aavistus, mutta kuinka hän voisi osoittaa sen olevan totta? Hän mietti, mitä Ingrid oli tehnyt aikaisemmin illalla. Hän oli lähtenyt keittiöstä ja hän oli mennyt, oli mennyt. Siinä se, hän oli mennyt olohuoneeseen, jonka jälkeen oli kuulunut putoilevien kirjojen ääntä.

Raija säntäsi olohuoneeseen ja alkoi penkoa kirjahyllyä. Viimein hän löysi alimman rivin kirjojen takaa salapoliisikirjan, joka ei kylläkään ollut salapoliisikirja. Avattuaan kirjan hän huomasi sen olevan Ingridin päiväkirja, johon hän oli kirjoittanut säännöllisesti kahdesta neljään kertaan viikossa.

"Mummin mukaan äidillä on paha hermoromahdus, ja mummikin on ehdottomasti yliopistoon menemisen kannalla. Äiti taitaa olla ainut, joka ei pidä yliopistosta. En ole ennen kirjoittanut tästä tai kertonut kenellekään, mutta äiti vei minut kasvihuoneeseen viikko sitten. Hän sanoi, että hän ei aio laskea minua ikinä yliopistoon, koska en olisi tarpeeksi hyvä sinne. Hän sanoi, että juoksisin vain poikien perässä kuin mikäkin hutsu enkä keskittyisi ollenkaan opiskeluun. Luulen, että äiti on menettänyt järkensä, ja Thomasin sanat herättivät minut todellisuuteen ainaisista luuloistani. Luulen, että äiti vahingoittaa minua, jos pysyn yhtään kauemmin kotona, sillä hänellä on pakkomielle siitä, että minä pysyn kotona kunnes olen aikuinen. Pelkään äitiä, enkä ikinä voi olla hänen kanssaan samassa huoneessa, jos siellä ei ole ketään muuta. Pelkään, että hän vielä jonain päivänä tappaa minut, sillä kukaan muu kuin minä ei ole nähnyt sitä katsetta, jolla hän minua välillä katsoo..."

Raija ei kyennyt lukea enempää; hän oli kirjaimellisesti järkyttynyt. Ettäkö Rebekka, heidän Rebekkansa, joka oli aina ollut niin ymmärtäväinen ja iloinen, olisi kyennyt kaikkeen tähän. Ei hänellä kyllä ollut syytä epäillä Ingridiäkään, sillä tyttö oli varsinainen totuuden perikuva.

Kello oli jo lähemmäs keskiyötä, kun Raija tavoitti miniänsä keittiöstä ja alkoi heti räyhätä. "Miksi ihmeessä sinun täytyi sanoa Ingridille noin ja vielä uhkailla häntä?" Raija huusi suun täydeltä ja Rebekka näytti hämmentyneeltä. "Mistä ihmeestä sinä oikein puhut? Oletko lopultakin menettänyt järkesi?" "Sinä se tässä järkesi olet menettänyt, jos kuka", Raija huusi raivoissaan, "mennä nyt sanomaan omaa tytärtään hutsuksi!" Rebekka kalpeni silminnähden. "Mistä sinä tuon tiedät?" Rebekka sanoi äänellä, jonka jokainen tavu tihkui silminnähtävää raivoa. "Sitä minä en kerro", Raija sanoi ylevästi, "mutta sen sanon, että olet todella alhainen, todella todella alhainen!"

Naiset riitelivät vielä tunnin kuluttuakin. "...ja mikä sinä olet minua määräämään, hän on MINUN lapseni, hän on MINUN komennossani!" Raija näytti hyvin pöyristyneeltä. "SINUNKO komennossasi? Voi hyvä ihme, Rebekka, TÄMÄ EI OLE MIKÄÄN HITLERIN LEIRI! Hän on vielä alaikäinen, eikä kenellekään, ei kenellekään mennä sanomaan noin!"

August käveli alakertaan työvaatteissaan, kun hän kuuli huutoa ja karjumista keittiöstä. "Mitä ihmettä..?"

"Mitä täällä oikein tapahtuu?" August kysyi astuessaan keittiöön, ja mitä hän näkikään; kaksi hänen rakastamaansa naista - hänen äitinsä ja oma vaimonsa - olivat tukkanuottasilla. "Mitä te kaksi oikein -" "SINÄKÖ MUKA HYVÄ ÄITI? HAH! JOPA ANDROMEDA OLI JÄRKEVÄMPI HENKILÖ KUIN SINÄ! JA HÄN SENTÄÄN OLI SITÄ MIELTÄ, ETTÄ MINUT PITÄISI HEITTÄÄ POIS TALOSTA!" Augustin kysymys hukkui Raijan huutoon. "NO SIINÄ HÄN OLI OIKEASSA! SINUT PITÄISI HEITTÄÄ POIS TÄSTÄ TALOSTA -" "VOISIKO JOKU KERTOA, MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUU?" August oli keskeyttänyt vaimonsa suunsoittamisen. "Kysy sitä vaimoltasi", Raija sanoi ja tuhahti.

August kääntyi Rebekkaan päin. "Kulta, mitä sinä olet tehnyt?" hän kysyi ankaralla äänellä. "Et halua tietää", Rebekka nyyhkäisi. "Mitä sinä olet tehnyt?" August kysyi uudestaan vieläkin, jos mahdollista, ankarammalla äänellä. "ET HALUA TIETÄÄ!" Rebekka huusi. "JOS TE KAIKKI OLETTE SITÄ MIELTÄ, ETTÄ MINÄ OLEN SYYLLINEN, MENKÄÄ TIEHENNE!"

Seamus oli herännyt alhaalta kuuluvaan huutoon ja käveli alas portaita. Ääni voimistui koko ajan, ja hän erotti äitinsä ja isänsä äänet.

Seamus näki isoäitinsä keittiön oven edessä. "Miksi äiti ja isi riitelevät?" poika kysyi. "Ne ovat aikuisten juttuja, kultapieni. Et sinä niistä mitään ymmärtäisi", Raija sanoi tyynnyttelevästi, "menehän takaisin nukkumaan." Seamus aikoi väittää vastaan, mutta nähdessään isoäitinsä ilmeen hän uskoi, että olisi parasta mennä nukkumaan. Hän lähti kipittämään portaita ylös.

Viimein kahden aikaan yöllä riiteleminen oli laantunut, ja Rebekka käveli yksin yläkertaan nukkumaan. Hän oli aivan raivoissaan, niin raivoissaan, ettei kyennyt edes itkemään, mikä olisi varmasti ollut tarpeen. Hänen äänensä oli huutamisesta käheä, ja hän kävi makaamaan peiton alle ja oli aivan hiljaa. August, joka tuli hieman myöhemmin, oli kuulevinaan heikon nyyhkäisyn toiselta puolen sänkyä.

Seuraavana aamuna herätessään töihin lähtöä varten Augustin mieli myllersi eilisen riidan ympärillä. Tavallaan hän ymmärsi vaimoaan ja tämän mielipidettä, mutta ei toisaalta ymmärtänyt sitä, että miksi tieten tahtoen järjestää toiselle mielipahaa. August sipsutti hiljaa makuuhuoneesta, sillä ei halunnut herättää vaimoaan. Nukkukoon yksin, hän ajatteli.

Aamutointen jälkeen August tunsi itsensä hieman rauhoittuneeksi, ja käveli autolle. Hän hyppäsi sisään ja paiskasi oven kiinni jäljessään. "Huono aamu?" jo tutuksi tullut kuski kysyi. "Ei sen pahempi kuin ennenkään", August vastasi äreästi, "eilen tuli riideltyä vaimon kanssa." Kuski vilkaisi miestä ymmärtäväisesti, ja alkoi ajaa kohti työpaikkaa.

Rebekka heräsi auton ääneen. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki, että August oli jo lähtenyt. "No niinpä tietysti, hän lähti töihin", Rebekka mutisi itsekseen ja moitti itseään vainoharhaisuuden vuoksi. Hän nousi, petasi pedit ja lähti kylpyhuoneeseen.

Rebekan katse kiinnittyi peiliin. "Näytänpä minä nuorelta ja konservatiiviselta", hän huokaisi ja tutkaili kuvaansa vieläkin tarkemmin. "Tämä kampaus taitaa vaikuttaa minun käytökseeni jollain tasolla."

Parturinlahjoihinsa luottaen Rebekka nappasi sakset ja sivalsi hiuksistaan pois 15 senttiä. Kampauksesta tuli rennompi ja teki hänestä myös vanhemman oloisen. "Nyt näytän siltä kuin pitääkin", Rebekka sanoi tyytyväisenä ja sipaisi suortuvan otsaltaan oikeaan paikkaansa.

Rebekka oli myöhäisellä aamupalalla ja kello oli miltei 12. Raija korjaili jo omia ja lasten lautasia pois ja katsoi samalla Rebekkaa huolestuneesti. He eivät kuitenkaan vaihtaneet sanaakaan keskenään; Raijaa kismitti vieläkin se, että Rebekka oli kieltänyt Ingridiä tekemästä sitä mitä tahtoi, eikä hänellä ollut aikomustakaan pyytää anteeksi käytöstään.

Syötyään aamupalan ja siivottuaan pöydän Rebekka kuuli oven käyvän. Sieltä tuli August. "Missä on minun kultani?" mies huusi, "tulehan tänne Rebekka-kulta." Rebekka ei ehtinyt kävellä keittiön ovea pidemmälle kun jo hänen miehensä kaappasi hänet syliinsä. "Anteeksi se eilinen riita", August mumisi ja hellitti otteensa Rebekasta. "Ei se mitään, minä taisin olla väärässä", Rebekka sanoi hymyillen ja suukotti miestään otsalle.

Tässä oli tämä 18. osa. Kommentoikaahan jälleen kerran. 8) Seuraavassa osassa olemmekin jo yliopistolla ja on vuorossa perijä-äänestys. Eikös olekin mukavaa? Seuraavaa osaa odotellessa...