Ja uusi osa on tässä. Tämän tekemisessä oli hauskaa (ja päänvaivaakin, syynä 'Virheilmoitus'). Teinpä tuon lukija-jutun, niin kappas kappas, kun laittaa kyselyn, niin johan sitä alkaa kommentteja sadella. Miksei sitten tavallisiin osiin tule yhtä paljon kommentteja? :o Mutta mutta. Joku varmaan huomasikin, että minulla on uusi otsikkokuva? :) Enemmittä saarnoitta osan pariin. Niin, ja kerronta taas kerran minä-muodossa, kertojana Bianca.

"Olin pakahtumaisillani jännityksestä, tahdoin niin tietää, mitä tämä nuori neiti minulle kertoisi. Tästä saisin jättipotin, tiesin sen varmasti. Tyttö piti minua ja partneriani jännityksessä, varmasti aivan tahallaan. Pomo tulee olemaan varmasti tyytyväinen..."

Veronavilleen muutosta on kulunut nyt jo kaksi kuukautta, ja minä olen kotiutunut hyvin. Olen saanut töitäkin Veronaville Newsilta yleisenä toimittajana, eli kirjoitan vähän joka asiasta, mitä nyt pomo sattuu työntämään nenäni eteen.

Olin juuri saapunut töistä - oli ollut erittäin pitkä ja kiireinen päivä, kiitos naapurikaupungin kaupungintalolla riehuneen tulipalon - ja olin aivan lopen uupunut. Ei kukaan voi vaatia minulta näin paljon, mutta toisaalta paineen alla kykenen suoriutumaan töistäni uskomattoman hyvin ja nopeasti. Tietenkin lehden johtaja Keith Jameson piti vapaapäivää, joten hänen sihteerinsä höykytti minua kahta kauheammin, koska deadlinella oli kiire.

Laitettuani takin naulaan menin jääkaapille. Mitähän sitä tekisi ruuaksi? Pitkän työpäivän ja työpaikalla nautitun kanasalaatin jälkeen on aina nälkä. Mieleni teki juustopastaa, sitä äiti teki minulle aina kun minä ja Renée olimme pieniä.

Pitkän ruoka-aineiden etsinnän jälkeen sain kaavittua kaikki tarvittavat ainekset vaaleansiniseen muovikulhoon ja aloin sekoittaa taikinaa puulusikalla. Kaksoissisareni Renée saapui keittiöön ja hänellä oli selvästikin jotain tärkeää asiaa, hänen ilmeensä ja salaperäinen hymynsä paljasti hänen ajatuksensa.

"Bianca, joku Keith Jameson soitti tänään tänne ja kysyi sinua. Eikö hän ole sinun pomosi ja miksi hän soittaisi töistä meille kotiin kysyäkseen sinua vaikka olet töissä?" Renée oli aivan ymmällään.

Minäkin olin aivan ymmälläni. "Ai, soittiko herra Jameson tänään meille? Hän varmasti tiesi, että olin töissä. Hänen sihteerinsä on varmasti kertonut hänelle, vaikka herra Jameson ei itse ollut paikalla."

Siirsin keitokseni liedelle. Mielessäni pyöri vain muutamia ajatuksia. Miksi herra Jameson soitti kotiini? Mitä asiaa hänellä oli? Siirsin kuitenkin kaiken keskittymiseni liedellä kiehuvaan juustopastaan, ja onnistuin juuri pelastamaan sen varmalta pohjaanpalamiselta. Uskaltauduin maistamaan ruokaani - en näet ole häävi kokki - ja yllätyksekseni juustopasta oli peräti hyvää.

Päätin ottaa reilun annoksen, sillä usein en onnistu päivällisen teossa. Kantaessani omaa annostani pöytään katsoin sohville. "Ruoka on valmista, Renée", huikkasin sisarelleni.

"Tulen heti", Renée huusi sohvalta ja tarttui kaukosäätimeen aikomuksenaan sulkea televisio. Hänen katseensa kiinnittyi kuitenkin hetkeksi paikallisuutisten pääaiheeseen.

"Tällä viikolla vietetään Veronavillen 350-vuotispäiviä", Renée sanoi istuutuessaan oman juustopastalautasensa kanssa pöytään.

"Ihmettelinkin, mitä varten violetteja lippuja oli ympäri kaupunkia kun kävelin töistä kotiin", vastasin lusikoidessani omaa annosta suuhuni.

"Niin, ja nyt kun vielä muistan", Renée aloitti, "niin kerron, että isä soitti tänään. Hän tahtoi tietää, kuinka meillä on mennyt. Hän on myös löytänyt uuden sisällön elämäänsä. Puheista päätellen isä on naimisissa uuden työnsä kanssa. Muistelisin, että hän sanoi saaneensa töitä jonkin lakiasiaintoimiston asianajajana."

"Ai, isä siis soitti tänään? Luulin, että hän on jo unohtanut meidät", hämmästyin.

"Tuotaa... Oli isällä kyllä muutakin asiaa", Renée pureksi huultaan yrittäen keksiä kuinka sanoisi asian. "No, isä sanoi, että hän aikoo mennä naimisiin jonkun eronneen eläinlääkärin kanssa. Mielenkiintoista, kuinka hän muistaa meitä vasta nyt..."

"Ja mitä muuta isä sanoi?" kysyin. Renéen äänensävy kertoi, että hän olisi mieluusti jättänyt jonkin asian kertomatta.

"No... isä sanoi, että hän tahtoisi minusta perijän. Mutta minä en aio ottaa perijän paikkaa, koska minä en tahdo ottaa sellaista määrää vastuuta."

"No mikset sinä ota perijänpaikkaa? Ei se vastuun määrä ole suuri, vaikka isä antaakin ymmärtää asian sillä tavoin", sanoin naureskellen.

"En vain tahdo. Minä tahdon juhlia, viettää huoletonta elämää ja päätyä Hollywoodiin. Ei siinä ohessa ehdi miettiä mitään perijän tehtäviä", Renée sanoi.

"No, jos minä sitten alan perijän tehtäviin", sanoin. "Ehkä minä myös soveltuisin asiaan paremmin. Minulla ei vain ole juuri nyt aikaa miettiä miestä, olen niin innoissani tästä työstäni." Nousin pöydästä lähteäkseni työhuoneeseen.

Astuin työhuoneeseen miettien isän soittoa. 'Aion mennä naimisiin eronneen eläinlääkärin kanssa ... tahdon Renéestä perijän." Mitähän isä sanoisi, jos kuulisi minun ryhtyneen perijäksi?

Seisahduin valokuvien eteen. Olin ottanut paljon kuvia kamerallani sekä myös etsinyt arkistosta lukuisia kuvia, joista voisin tehdä artikkeleita - tietenkin ajankohtaisista asioista. Olin teipannut kuvat työhuoneeni seinälle kollaasiksi, jotta voisin aina napata käyttökelpoisen kuvan. Voisin tehdä artikkelin Veronavillen 350-vuotispäivistä, jos vain löytäisin oikeanlaisen kuvan, pohdin. Hetken etsittyäni huomasin kuvan Veronavillen historiallisesta torista. Se sopisi loistavasti artikkelini kuvaksi.

Avasin tietokoneeni ja käynnistin kirjoitusohjelman. Mietin, millä tavoin kirjoittaisin tästä juhlapäivästä. Tekisinkö artikkelin kaupungin historiasta, kirjoittaisinko kaupungista yleisesti vai tekisinkö molemmat samaan artikkeliin?

Päätin kirjoittaa yleisesti kaupungista, sillä en tuntenut kaupungin historiaa yhtään. Voisin toki tehdä tutkimustyötä, mutta artikkeli pitäisi todennäköisesti saada valmiiksi jo ylihuomiseksi, koska juhla olisi jo sitä seuraavana päivänä.

"Veronaville on kaunis kaupunki, jonka 350-vuotistaipaleen aikaa muistellaan varmasti lämpimin mielin yleisen rauhallisen ja onnellisen tunnelman takia. Kaupunki on kuin luotu ihmisille, jotka pitävät..."

Tekstini katkesi yhtäkkiä. Mieleeni oli tulvahtanut mietteet pomon soitosta, enkä saanut niitä pois, en pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Ei tämä voi olla mahdollista, henkäisin, en ole koskaan ennen ollut vailla inspiraatiota.

Viisi minuuttia painittuani oman mielikuvitukseni ja inspiraationi kanssa jouduin tunnustamaan tappioni ja sammutin tietokoneen. Nousin tuolista äärettömän pettyneenä, mutta mielialani kohosi tiedosta, että pystyisin varmaankin jatkamaan työtäni huomenna töissä.

Kello oli jo puoli yksitoista, mutta silti minä ja Renée siivosimme vielä keittiötä. Minä pyyhin tasot ja laitoin lopun juustopastan jääkaappiin; Renée tiskasi astiat. Teimme askareemme hiljaisuuden vallitessa, enkä kyllä laittanut asiaa pahakseni - minulla oli erittäin paljon mietittävää.

Menin makoilemaan sängylle täysissä pukeissa seuranani kirja, joka kertoi ihmisen psykologiasta. Lukiessani kirjaa mietin, mikähän mielenvika oli saanut isän suunnitelemaan naimisiinmenoa eläinlääkärin kanssa. Isähän oli allerginen eläimille! Nukahdin sängylle kirja sylissäni, valot päällä, täysissä pukeissa.

***

Kävelin aamulla kahdeksan aikaan keittiöön. Olin käynyt suihkussa enkä ollut raaskinut vielä laittaa päivävaatteita päälleni. Renée oli jo syömässä omaa aamupalaansa vaitonaisena.

Renée oli tehnyt minullekin leivän aamupalaksi. Otin oman annokseni, istuuduin sisartani vastapäätä ja söin omaa annostani vaitonaisena. Emme vaihtaneet sanaakaan koko aikana. Kenties eilinen keskustelu kaihersi molempien mieltä, kenties Renée oli tullut toisiin aatoksiin, ehkä hän halusikin perijäksi. Jouduin jättämään leivän lautaselle, koska puhelin soi eikä Renée näyttänyt minkäänlaista intoa vastata puhelimeen.

"Bianca Gonzalez", vastasin iloisesti.

"Täällä on Veronaville Newsin johtaja Keith Jameson, hyvää huomenta. Yritin tavoittaa sinua eilen, mutta sihteeri valaisi minua illalla, että olit ollut koko päivän töissä. Mutta asiasta kolmanteen, tahtoisin nähdä sinut toimistossani täsmälleen kahdeltatoista. Asia on tärkeä, joten olethan ajoissa!"

Hämmennyin herra Jamesonin sanoista, mutta yritin peittää sen. "Sisareni kertoikin että olitte soittanut, herra Jameson. Eli tahdotte nähdä minut kello kahdeltatoista toimistossasi?"

"Kuulit aivan oikein, neiti Gonzalez. Tapaamme siis silloin. Näkemiin!"

Laittaessani luuria paikalleen, mietin, mitähän herra Jameson on suunnitellut varalleni. Ei hän yleensä soittele työntekijöidensä koteihin yrittäen tavoittaa heitä, pohdin. Tulin tulokseen, että olisi kannattavaa mennä johtajan toimistoon, asia olisi varmasti tärkeä, aivan kuten hän olikin sanonut.

Kello oli jo yksitoista, kun olin saanut oikeanlaiset vaatteet valituksi. Hiuksetkin olin saanut laitettua, ja tarkastelin lopputulosta tarkasti peilistä. Yritin etsiä kaikki epäkohdat, jotka voisivat tehdä negatiivisen vaikutuksen herra Jamesoniin. Viimein käännyin hymyillen peilin edestä, kaikki oli kunnossa ulkonäöllisesti.

Astelin portaita alas ja mietin, menisinkö suoraan johtajan toimistoon, vai menisinkö ilmoittautumaan hänen sihteerilleen. Ehkäpä olisi kannattavampaa mennä sihteerin luokse, jotta en anna itsestäni töykeää ja piittaamatonta kuvaa, mietin.

***

"Tulkaa sisään, neiti Gonzalez. Olkaa hyvä ja istukaa sohvalle", herra Jameson sanoi ja astuin hänen sanojensa rohkaisemana eteenpäin huoneeseen. Kävelin valkean sohvan luokse ja istuuduin. Sohva oli mukavan pehmeä ja upottava.

"Olette kenties miettinyt, miksi olen kutsunut teidät tänne, neiti Gonzalez. Olenko oikeassa?" herra Jameson totesi pikemminkin kuin kysyi.

"Voi, olette oikeassa, herra Jameson", sanoin ja mietin mitä sanoisin. "Mutta totta puhuakseni - ja aion olla teille täysin rehellinen - mietin pitkään, tulisinko ollenkaan. Minulla oli omat epäilykseni tämän tapaamisen suhteen ja on vieläkin."

"Olen katsellut työskentelyäsi ja artikkelisi ovat loistavia kokemukseesi nähden. Sanavarastosi on rikas ja keksit mitä erikoisempia kuvailevia sanoja. Lisäksi pidät tutkimustyöstä - ainakin artikkeleiden tasosta päätellen - joten olen keksinyt sinulle mitä mainioimman tehtävän, joka todellakin vaatii tutkimustyötä", herra Jameson sanoi hymyillen. "Sinä nimittäin saat tehtäväksesi selvittää, miksi Monttupuut ja Capulat ovat riidoissa."

"Sinä et tietenkään tee kaikkea tutkimustyötä itse. En laittaisi ketään tekemään tällaista työmäärää tarvitsevaa artikkelia yksin. Saat avuksesi Connor DeJanen, joka on tehnyt - kuten varmaat tiedätkin - menestystä ja huomiota saaneita artikkeleja maailmanlaajuiselle Shade-lehdelle. Ah, tuolta hän tuleekin, kuten sovittiin."

Käänsin katseeni mieheen, joka käveli hymyillen ovesta herra Jamesonin toimistoon. Hän oli ilmeisesti itse Connor DeJane. Mies vaikutti nuorelta, enintään 25-vuotiaalta.

Connor istuutui viereeni sohvalle ja käänsin oman katseeni herra Jamesoniin. "Eli me siis teemme artikkelia yhdessä", totesin ääneen.

Istuimme hetkisen sohvalla vaiteliaina. Vasta nyt minä maltoin - ja uskalsin - kiinnittää itse huoneeseen enemmän huomiota. Huomasin Connorin tuijottavat herra Jamesonia, odottaen tämän sanovan jotain.

"Kuten sanoin jo neiti Gonzalezille, te siis teette töitä yhdessä", herra Jameson toisti ja osoitti sanansa enemmänkin Connorille, joka ei ollut äsken paikalla. "Teillä on tämän artikkelin tekemiseen kaksi viikkoa aikaan, mikä on varsin paljon. Te molemmat olette tottuneet työskentelemään tiukemmalla deadlinella, joten tämä saattaa tuntua teistä suorastaan laiskottelulta. Kuitenkin oletan teidän tekevän tutkimusta ja haastattelevan ihmisiä sekä suunnittelevan artikkelin rakennetta siinä ohessa."

***

Sovimme Connorin kanssa, että jo sinä iltana menisimme minun luokseni valmistelemaan artikkelia ja suunnittelemaan työnjakoa. Aukaisin kirjoitusohjelman, ja Connor katseli työskentelyäni vaitonaisena. Kun olin tehnyt suunnitelman artikkelin rakenteesta, hän tutki työni jälkeä ja nyökkäsi hyväksyvästi.

Suljin tietokoneen, mutta jäimme työhuoneeseen. "Mitä sinä tiedät tästä Monttupuiden ja Capuloiden vihanpidosta?" kysyin Connorilta. Hän painoi keskisormella nenänvarttaan, ja hänen keskittynyt ilmeensä kieli siitä, että hän yritti muistella kaikkea kuulemaansa.

"Muistan kuulleeni pikkupoikana äidiltäni, että Capuloiden ja Monttupuiden vihanpito on kestänyt parin vuosisadan ajan. Kukaan ei tiedä - tai oikeastaan muista - mistä koko riita alkoi. En myöskään minä, joten ehdotan pientä haastattelukierrosta", Connor vastasi.

Pian istuimme Connorin kanssa ruokapöydän äärestä. Olin kaivanut jääkaapista eilisen juustopastan ja elvytin sen kuumentamalla sitä hellalla. Istuessamme pöydässä Connorilla tuntui olevan paljon sanottavaa.

"Voisimme keskittää haastattelut Capuloihin ja Monttupuihin, hehän ovat osapuolet. Lisäksi voisimme haastatella Unelmaloita, he ovat asuneet kaupungissa viitisen vuotta ja kuuluvat kummankin suvun jäsenten hyviin ystäviin. Heiltä saattaisi irrota jotain hyödyllistä", Connor selitti.

"Minä ajattelin aivan samaa", hihkaisin. "Voisimme tietenkin rajata Capuloita ja Monttupuita, heitä on todella paljon pelkästään tässä kaupungissa. Ajattelin, että voisimme vierailla Koniriini Capulan ja hänen perheensä luona, lisäksi kreivi Capulasta saattaisi irrota jotain. Tai sitten hänen lapsenlapsiltaan, Julialta ja Hermialta, saattaisi kuulla jotain. Monttupuista täällä asuvat Isabella ja Patrik lapsenlapsineen ja Bianca Monttupuu, mutta he ovat matkoilla Alpeilla. Antonio Monttupuu lapsineen asuu kuitenkin vain korttelin päässä."

Illallisen jälkeen Connor hyvästeli ja lähti kotiin. Jäin katselemaan hänen menoaan, sillä minusta meillä oli ollut ihan hauskaakin. Pidin Connoria mukavana ja - pakko myöntää - olin hieman ihastunutkin häneen. Mielestäni mies oli komea ja olin saanut hänestä kiskotuksi muutamia henkilökohtaisiakin asioita; hän 23-vuotias ja ainut lapsi, hänen vanhempansa ovat jo yli kuusikymppisiä ja hän asuu modernissa talossa kaupungin liepeillä.

***

Seuraavana päivänä minä ja Connor olimme jo matkalla Antonio Monttupuun luokse. Olimme soittaneet ja ilmoittaneet tulostamme, joten tiesimme hänen olevan valmiina.

Kävellessämme pihapolulla ulko-ovi aukesi ja ulos astui itse Antonio Monttupuu. "Tervetuloa", hän sanoi ja viittasi sisätiloihin.

Pian istuimme jo sisätiloissa. Antonio osoitti ritarillisesti minulle pehmeän nojatuolin ja hän kävi itse istumaan sohvalle Connorin viereen. "Herra Monttupuu, emme kertoneet sinulle puhelimessa, miksi oikein tulimme tänne haastattelemaan sinua. Pelkäsimme, että muuten ette suostuisi tapaamaan meitä. Eli meidän asiamme on kysyä, mitä mieltä te olette Capuloista ja miksi sukunne ylipäätään ovat riidoissa", minä selitin.

Antonio raivostui. "Minä olen sitä mieltä, että Capulat ovat inhottavaa roskasakkia, joiden metkut ajoivat vaimoni varhaiseen kuolemaan! En tiedä mistä riita on saanut alkunsa, enkä edes välitä! Minä en tahdo olla missään tekemisissä Capuloiden kanssa ja aion pitää huolen siitä, että lapsenikaan eivät ole!"

Rypistin otsaani kuullessani Antonion pistelevät sanat. Nähtävästi hän vihaa Capuloita yli kaiken ja syyttää heitä vaimonsa kuolemasta. Hän on niin vihansa lumoissa, että ei halua nähdä heitä ja on sokea heidän hyviltä puoliltaan, pohdin.

"Tämä taisikin sitten olla tässä", kuulin Connorin sanovan.

Connor nousi jo ylös kun Antonio katsoi vielä minuun, nyt selvästi lauhtuneenpana. "Anteeksi, taisin menettää malttini. Näin käy aina kun kuulen jonkun puhuvan Capuloista. No, oli mukavaa, että kävitte."

***

Kymmenen minuutin kuluttua astuimme korkeasta portista sisään Unelmaloiden pihamaalle. He olivat vuorossa seuraavana, ja olin todella iloinen siitä, että he suostuivat mielihyvin tapaamaan meidät. Kotona ei olisi kuin Titania, mutta ei se haitannut.

"Hyvää päivää, rouva Unelmala. Kiitos, että suostuitte tapaamaan meidät", tervehdin Titaniaa heidän kuistillaan. Tarkasteltuani Titaniaa vedin johtopäätöksen, että hän on seurapiireissä arvostetussa asemassa.

Titania lähti kävelemään kuistilta ja minä seurasin häntä. Me suuntasimme hiljaisuuden vallitessa puutarhaan pienen lammen luokse. Puutarha ylipäänsä oli hyvin kaunis, suorastaan kadehdin Titaniaa ja hänen perhettään.

Istuuduimme puupenkille aivan lammen viereen. "Mitä te, rouva Unelmala, sanoisitte näin sivustakatsojana Capuloiden ja Monttupuiden riidasta? Satutteko te kenties tietämään riidan syitä?"

"Suoraan sanoen Capulat ja Monttupuut näyttävät vihaavan toisiaan silmittömästi, kaikki paitsi Julia Capula ja eräs Monttupuiden poika. Olikohan nimi Hermes? Kuitenkin, minä itse olen yrittänyt sovitella riitaa ja ainoastaan Julia ja hänen sisarensa Hermia ovat Hermeksen ja hänen veljensä kanssa halukkaita sopimaan. Kreivi Capulalla ja Isabella ja Patrik Monttupuulla on kuitenkin liikaa valtaa nuoriin, eivätkä he salli heidän olevan ystäviä", Titania vuodatti. Olin ollut aivan oikeassa, hän oli tarkkasilmäinen ja hyvämuistinen. "Olen yrittänyt kysellä riidan alkuperää ihan mielenkiinnosta, ja ainut vastaus, jonka sain, tuli kreivi Capulalta. Hän sanoi, että riitely alkoi joskus 1700-luvun puolivälissä, eikä kukaan ole ikinä edes yrittänyt sopia riitaa. Kukaan ei tiedä, mistä riita alkoi, eivätkä he edes välitä. He vain jatkavat siitä, mihin heidän omat vanhempansa ja isovanhempansa jäivät."

Titania osui asian ytimeen. He jatkavat siitä, mihin heidän omat vanhempansa ja isovanhempansa jäivät, ilman haluakaan sopia riita.

"Te olette ollut todella tarkkanäköinen, rouva Unelmala, ja teistä on ollut todella paljon apua. Minun täytyy kuitenkin jatkaa matkaa, olemme sopineet vielä muitakin tapaamisia tälle päivälle", sanoin ja kiittelin vuolaasti.

"Tiedätkö", sanoin Connorille, kun kävelimme seuraavaa kohdettamme kohti, "että Titania Unelmala osui asian ytimeen? Lisäksi sain häneltä tietoja. Sukujen nuoriso olisi halukas sopimaan kaikki riidat, mutta vanhukset eivät ota asiaa kuuleviin korviinsakaan."

***

Kello oli jo lähemmäs viisi kun saavuimme viimein Koniriini Capulan omakotitalon pihalle. Oli hämärää, mutta silti erotin pihalla olevan pienen sokkelon. Mietin, kuinkakohan paljon tämän naapuruston suurimmat viktoriaaniset talot oikein maksoivatkaan, tämäkin vaikutti pihamaineen todella tyyriiltä.

Odotimme, että rouva Capula tulisi avaamaan oven meille. Pian kuulimme askelia yläkerrasta ja korkokenkien kopse kävi portaissa, kun joku laskeutui portaita alas. Alas tuleva henkilö oli rouva Capula. Hän avasi oven ja toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi 'matalaan' majaansa.

Jo muutaman minuutin kuluttua kävelimme rouva Capulan perässä portaita ylös yläkertaan. Olin jo ehtinyt muodostaa mielipiteeni rouva Capulasta. Hän oli tiukkailmeinen, noin 45-vuotias rouvashenkilö, eikä hän varmasti ajattelisi yhtään toisin Monttupuista kuin Antonio Monttupuu ajatteli Capuloista.

Päätin, että Koniriini Capulan kanssa ei kannattaisi kierrellä ja kaarrella, vaan päätin mennä suoraan asiaan. "Me olemme tulleet tänne kysymään, tiedätkö sinä, miksi Capulat ja Monttupuut ovat riidoissa keskenään. Jos tiedät asiasta jotain, arvostaisimme, jos kertoisit, mitä tiedät asiasta. Me näet teemme asiasta artikkelia, joten kaikki tiedot ovat tervetulleita."

"Minä en tiedä sen enempää kuin muutkaan", Koniriini Capula aloitti. "Riita on alkanut jo 1700-luvulla, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä koko vihanpito on peräisin. Minä kuitenkin vihaan - ei, en vihaa - en vain pidä Monttupuista, koska minut on kasvatettu siten, että Monttupuut ovat huijareita ja meidän sukumme on aina ollut oikeassa heidän suhteensa."

"Tehän voisitte kuitenkin mennä käymään isäni - siis kreivi Capulan - luona. Hän todennäköisesti muistaa asiasta jotain. Minä en pidä Monttupuista, mutta isäni suorastaan vihaa heitä ja raivostuu aina, kun kuulee heidän nimensä, joten olkaa varovaisia. Minä voin soittaa ja pohjustaa tietä, jotta isä on päästellyt enimmät höyryt, kun te menette sinne", hän jatkoi.

Katsahdin Connoriin ja me molemmat näytimme ajattelevan samaa. Tähän tilaisuuteen kannattaisi todellakin tarttua. "Kiitos tarjouksestanne, rouva Capula, otamme sen mielihyvin vastaan", Connor sanoi syvällä äänellään ja hymyili hurmaavasti.

Viisi minuuttia myöhemmin olimme jo matkalla kreivi Capulan kartanolle. Koniriini Capula lupasi soittaa matkamme aikana sinne ja ilmoittaa meidän tulostamme. Kartano näkyi jo kadunkulmasta, ja jopa täältä asti rakennus näytti todella hulppealta.

***

Viidentoista minuutin kävelymatkan jälkeen lähestyimme kartanon puista ulko-ovea. Kartano oli todellakin hulppea, olisin itse tahtonut asua siellä.

Soitettuamme ovikelloa tuli toinen perheen teini-ikäisistä tytöistä avaamaan oven. "Te olette varmaan Bianca Gonzalez ja Connor DeJane?" tyttö tiedusteli ja me nyökkäsimme. "Tulkaa toki sisään", hän sanoi ja raotti ovea niin, että me pääsimme sisälle kartanoon.

Tyttö johdatti meidät suoraan kivistä käytävää pitkin ruokailuhuoneeseen. "Minä olen sivumennen sanoen Julia Capula, ja ruokailuhuoneessa, jonne olemme menossa, on kaksoissisareni Hermia Capula. Isoisä ei ole kotona, emmekä me aio kertoa hänelle tästä tapaamisesta. Pikemminkin me voisimme valaista tilannetta, isoisä ei tiedä tästä mitään."

Julia istuutui ruokapöydän ääreen sisarensa Hermian viereen ja viittasi meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Kumpikin siskoksista katsoi meitä herkeämättä, kun minä ja Connor istuuduimme alas.

"Koniriini Capula kai selitti sinulle puhelimessa, miksi me olemme täällä", sanoin Julialle. "Me olemme tulleet kysymään, tiedättekö te mitään Capuloiden ja Monttupuiden välisestä riidasta."

Huomioni kiinnittyi Hermiaan, joka katsoi hymyillen sisareensa. "Minusta tuntuu, että me voimme kuin voimmekin valaista asiaa. Minusta tuntuu, että voimme kertoa täydellisen syyn vihanpitoon", Hermia sanoi pikemminkin sisarelleen kuin meille.

Hermia käveli suoraan kirjahyllyn luokse ja kyykistyi. Hän tapaili eri kirjoja kirjahyllystä, kunnes löysi etsimänsä ja hän nousi ylös.

Hermia liittyi takaisin seuraamme mukanaan valkoinen kirja, jossa luki hienolla vanhanaikaisella koukeroisella käsialalla 'Diary'. Hän oli hakenut päiväkirjan, joka näytti olevan suhteellisen vanha, mutta erittäin hyvässä kunnossa.

Hermia katsoi meitä vakavana. "No niin, Bianca Gonzalez ja Connor DeJane, oletteko valmiit kuulemaan täyden syyn Monttupuiden ja meidän Capuloiden väliseen vihanpitoon?"

 

Tässä tämä osa. Täytyy sanoa, että tuli pikkuisen kiire kirjoittaa tätä, sillä kuvia oli jäljellä kymmenen ja tahdoin kirjoittaa tämän loppuun ennen kuin menisin katsomaan Mentalistia. Turha kai mainitakaan, mutta kommentit ovat aina erittäin tervetulleita! :)